Korpilahti: Vaarunvuoret

Vaarunvuorten luonnonsuojelualue sijaitsee Korpilahden komeissa maisemissa. Paikan löytää helposti, sillä se on Kärkisten sillan kautta kulkevan, Korpilahden ja Joutsan välisen maantien varrella. Vaarunvuorten maisemiin pääsee tutustumaan noin neljän kilometrin luontopolulla. Edelliset kulkijat ovat liikkuneet edelläni ilman lumikenkiä, mutta koskaan ei voi tietää, minne asti jäljet kantavat; parempi siis ottaa lumikengät esille.

Opasteet ja edelläni kävelty ura ohjaavat kulkemaan reittiä myötäpäivään. Kuten aina, saa puhtaan valkoisen lumen peittämä metsä mielen rauhoittumaan, kun astelen hiljaisuudessa eteenpäin. Kun pieni tuulenvire osuu kuusen yläoksiin, tömähtää hangelle välillä hyvin paikallinen hiutalekuuro, kun oksat vapauttavat lumikuormaansa.

V niinkuin Vaarunvuoret. Ohitan mäntyä puskevan suolämpäreen, sitten edessä on pieni Särkijärvi, jonka rannoilla kasvaa lukuisia katajia. Särkijärven toisessa päässä odottaa reitin nuotiopaikka.

Hmm, tulipaikka ja sen viehko latomainen puuliiteri tulevat vastaan aivan liian aikaisin, sillä vielä ei tee eväitä mieli. Näköalapaikalle olisi Särkijärveltä enää 0,6 km, mutta onhan tässä vielä päivää jäljellä. Korospohjan viitta kertoo, että rantaan on matkaa reilu kilometri. Hetken tuumaustauon jälkeen lähden tekemään lumikenkäjälkiä kohti Päijännettä. Veneretkeä Vaarunvuorille ei ole näköpiirissä, joten ainakin voin käydä kurkkaamassa maisemia jäältä käsin.

Reitti Korospohjan rantautumispaikalle on suorastaan häkellyttävän suora. Se johtuu siitä, että tämä väylä on nimeltään Vanha Vaaruntie. Siis vanha maantie, jota pitkin on kulkenut myös linja-autoliikennettä Luhangan ja Korpilahden välillä 1930-luvulta uuden tien valmistumiseen saakka! Ja nyt Vanha Vaaruntie on retkeilypolku... Kun laskeudun lumikengillä jyrkähköä rinnettä alas rantaan, käy hetken mielessä, että sama reitti on kuljettava myös toiseen suuntaan.

Pitkulainen Korospohjanlahti on Päijänteen itärantaa. Lahden pohjukan rantautumispaikalla ympärille katsellessa ei voi arvata, että ihan lähellä on näköalapaikka, sillä puiden kätköissä kohoavaa maastoa ei yksinkertaisesti tästä huomaa. Siispä lähden kävelemään kohti Vaarunjyrkkää, joka on noin kilometrin päässä jäätä pitkin.

Vaarunjyrkkä on sinänsä komeaa, jyrkkää kalliota, mutta näin harmaana päivänä lumiset rinteet eivät yllä parhaimpaansa. Toisinaan kalliot ovat mahtavimmillaan juuri talvella, mutta olen varma että Vaarunjyrkkä on säväyttävin kesäisenä päivänä, kun taivas hohtaa sinisenä ja kevyet aallot loiskivat kalliojyrkänteen kylkiin.

Jäämuodostelmat ovat ilo silmille, vaikka niissä ei juuri nyt kimallakaan auringonsäteiden välke. Paluumatka Korospohjan perukoille olisi fiksumpaa tehdä samoja jälkiä kuin tullessa, mutta minä onneton kokeilen uutta reittiä lähempänä rantaa ja huomaan kohta, että lumikengät painavat yhtäkkiä huomattavasti enemmän. Ihmekös tuo, sillä niiden pohjiin on tarttunut vetistä sohjoa, joka on nopeasti jäätynyt... Siis äkkiä suunnan korjaus ja jäiden kopsuttelu pohjista pois. Järven jäällä kävelemisen aika alkaa olla tältä talvelta kohta ohi.

Älyän onneksi pitää rannassa evästauon ennen kuin lähden kapuamaan Vanhaa Vaaruntietä ylös takaisin nuotiopaikalle. Se siitä, että alamäkeen oli kevyt kulkea, sillä nuotiopaikka odottaa vastaavasti kilometrin päässä ja se tarkoittaa ylämäkeä lähes koko matkan! Aikamoisen hivuttava kokemus...

Särkijärvelle päästyäni sisuunnun sen verran, että jatkan saman tien matkaa ylös kohti näköalapaikkaa. Menköön samalla otsahiellä. Tämä viimeinen nousu tuntuukin sitten jo kevyeltä! Lumipuut ovat yhtä kauniita kuin satumetsässä.

Vaarunvuorten kallioinen rinne on melkoisen jyrkkä ja havupuita kasvaa tiheässä, joten yllätyn aika tavalla, kun polun poikki on viilettänyt useampikin suksipari. Toivottavasti mäenlasku alas kohti Päijänteen rantaa on sujunut paitsi vauhdikkaasti, myös turvallisesti.

Vaarunvuorten näköalapaikalta on hienot maisemat Päijänteelle, kiitos puiden välissä olevan aukon. Näköalapaikan puulaatikossa oleva vieraskirja on tullut täyteen jo kuukausia sitten, eikä oman nimen tuhertamiselle vihkoseen ei juuri ole tilaa. Siispä en näe, milloin edellinen kävijä on täällä piipahtanut. Kulkijoita varoitetaan kyltillä jyrkänteestä. No, tästä näkee ihan yhtä hyvin.

Loppumatkasta edelläni on kulkenut (arvattavasti) pitkävartisilla saappailla tai säärystimillä varustautunut henkilö, sillä hän on urheasti tarponut hangessa ilman lumikenkiä, sinisten maalitäplien viitoittamaa reittiä pitkin. Välillä näyttää upottaneen. Kyllä, pidän kovasti lumikengistäni! Reitti kurvaa toviksi taas Vanhalle Vaaruntielle ennen kuin siirryn taas metsän siimekseen.

Reitin ainoa pieni ongelmakohta on hakkuuaukio, jonka laidalla seisoessani en millään havaitse seuraavaa reittimerkkiä (eikä avustavia jalanjälkiäkään ole). On otettava kartta avuksi. Vaarunvuorilla asustaa näemmä myös pieni lumilohikäärme, jolla on isot korvat. Vai olisiko tämä kuivalle maalle noussut Loch Päijänteen pienhirviö? Löydän seuraavan reittimerkin hyvin läheltä paikkaa, minne otuksen kuono näyttää. Ja ihan pian olen takaisin lähtöpaikassa tien varressa. Kiva, maastoon on näemmä lähtenyt lisää väkeä jälkeeni talvimaisemista nauttimaan!

Vaarunvuoret on varmasti upea monena eri vuodenaikana. Millainen olisikaan kesäinen melontaretki Vaarunjyrkälle...

P.S. Täydennys 26.2. illalla. Reittiä ja aluetta ylläpitävältä Metsähallitukselta tuli vielä viestiä, että hakkuuaukealle tullessa luontopolku tekee jyrkän, 90 asteen mutkan oikealle (eikä jatku yksityisomistuksessa olevan aukean poikki). Oma mokani tuo muutaman askeleen hukkapätkä siis, kun en tähyillyt tarpeeksi tarkasti seuraavaa maalitäplää :)