Toivakka: Viisarimäen luontopolku

Toivakassa, jotakuinkin kivenheiton päässä nelostieltä ja Viisarimäen risteyksestä löytyy Viisarimäen kylätoimikunnan aikaansaama luontopolku. Lähtöpaikka on ihan Rutalahteen johtavan tien vieressä, minkä ansiosta polun kyltin ylipäänsä äkkäsin. Toiselta nimeltään tämä on Kuivavuoren luontopolku, joten ylämäkeä on edessä. Siis ihan vuori!

Muurahaispesiä alkaa tulla vastaan heti alkumatkasta. Pysähdyn lukemaan muurahaistaulun tekstiä - ja ilahdun. Ei pelkkää faktaa, vaan myös satu - Mari muurahaisen kiireet. Kuinka virkistävä poikkeus luontopolkujen useimmiten puhtaasti asiapitoisten infotaulujen joukossa! Plus muurahaisiin liittyviä tehtäviä, jotka on suunnattu pienille kulkijoille.

Viisarimäen luontopolku on selkeästi merkitty punapäisiksi maalatuilla kepeillä, jotka tosin eivät ole huiman pitkiä. Luulenpa, että kunnon lumitalvena reittikepit saattavat jäädä hangen kätköihin.

Kuivavuoren laelle kapuaminen ei ole ihan köykäistä touhua, joten kaikki kunnia niin laavun rakentajille ja huoltajille. Ihan kunnon treeniä polttopuutalkoihin osallistujille. Toivottavasti kukaan ei tuhlaa tulentekotarpeita tuolla ylhäällä.

Kuivavuoren laavulta aukeaa hieno näköala lähiympäristöön, Toivakan maisemiin. Edempänä siintävä järvi on Leppäveden pohjukkaa Otan repun selästä ja istahdan alas syömään eväitäni. Tulet jäävät tekemättä, sillä tee on valmiina termoksessa enkä tarvitse liekkejä lämmittelyyn. Sen verran lämmittävä oli tämä Kuivavuorelle nousu.

Ensimmäistä kertaa koskaan kohtaan laavulla somat matot! Räsymatot näyttävät siltä kun ne olisi varta vasten kudottu tänne istuinalustoiksi. Metsähiiret näyttävät järsineen hapsuja nälkäänsä...

Laavulla on erittäin fiksu systeemi: katon matalassa päässä oleva vesikouru ohjaa sadeveden tynnyriin, josta saa napattua vaikka sammutusveden nuotioon. Tässä kun ei ole muuta vesipistettä ihan lähitienovilla.

Mustikkarastilla saa lukea sadun siitä, miten mustikka sai värinsä. Tällä hetkellä mustikan ainoa väri on mustikanvarvun vihreä. Voi luonto sinua! Värisi ikään kuin vaipuvat maahan, kun pysyvän lumen tulo päivä päivältä lähenee. Alan jo henkisesti valmistautua liki mustavalkoisen maiseman syntyyn.

Saavun polkujen risteykseen. Kuivavuoren luontopolun lenkki on kahden kilometrin mittainen, mutta sitä voi jatkaa kääntymällä 1,5 kilometrin lisämatkan tuovalle polulle ja käydä samalla reissulla myös läheisellä Kuunteluharjulla. Jännä nimi. Mitähän siellä on kuunneltu? 

Kautta kiven ja kannon! Joku on asetellut kivenmurikan kannon päälle.

Luontopolun reittimerkkien joukossa on näinkin hienoja reppuretkeilijän opasteita.

Katajanmarjoista suurin osa on vielä raa'an kalpeita, mutta muutama on jo ehtinyt sinertyä ja tipahdella sammalelle saakka.

Kuunteluharjulla voi istahtaa penkintapaiselle, mutta tulipaikkaa ei ole tarjolla. Jään kaipaamaan tarinaa siitä, mistä Kuunteluharju on saanut hauskan nimensä. Liekö siellä kuunneltu lähiympäristöstä korkealle mäelle kantautuneita elämän ääniä vai onko täällä pidetty tulia ja kuunneltu ammoin tarinoita nuotion ääressä? Katson jyrkän kallion reunalta alas Vihijärven laaksoon. Olisipa tullut käytyä täällä jo värikkään ruskan aikaan!

Pienet, ruskeakeskustaiset tuhkelot tuijottavat minua lakoontuneen heinikon keskeltä kuin maahan ripotellut silmämunat. Halloween-meininkiä pyhäinpäivän viikonlopun kunniaksi...

Edessä on taasen ylämäki, viimeinen nousu Kuivavuoren laelle. Vastaan alkaa tulla erikokoisia siirtolohkareita, joista tämä kahteen osaan haljennut on ehdottomasti hienoin.

Kallion laelta on jyrkkä pudotus alas Vihijärven laaksoon ja sen avariin peltomaisemiin. Niitä tosin on helpompi ihailla Rutalahdelle vievän tien varresta, missä puut eivät ole näkymän tiellä.  Opastetaulu kertoo Muinais-Päijänteestä - se on siis loiskinut tuossa jalkojen juuressa joskus.

Saavun reitin viimeiselle maisemapisteelle, johon siintää jälleen Leppävesi. Tässä on myös erinomainen paikka pilvien tarkkailuun, jos sattuu sopivanlainen sää. Loppumatka onkin enää pelkkää alamäkeä ja muistan lähtöpaikan opastetaulun huomautuksen siitä, että reitti on vaativa. Pitäväpohjaiset jalkineet ovat jyrkässä rinteessä erinomainen ajatus, eikä kiirettä kannata laskeutuessa pitää. Eikä tietysti muutenkaan. Etenkään luonnossa liikkuessa.