Cotswold Way: Chipping Campden - Wood Stanway

Cotswold Way on 102 mailia pitkä, Cotswoldsin alueella kulkeva patikointireitti, yksi Englannin ja Walesin viidestätoista kansallisesta pitkän matkan reitistä. Reitin voi taivaltaa hyvin joko yhdellä kertaa - noin viikossa tai siitä ylöspäin - tai nauttimalla sen osasista päiväretkinä.

Olin haaveillut keväisestä Englannin tarpomisreissusta viime syksystä asti (edellisen kevään huikeat sinikellometsät silmissä vilkkuen), niinpä oli mahtavaa päästä taas pakkaamaan reppu ja matkustaa Englantiin reiluksi viikoksi. Matka Lontoosta Cotswold Wayn pohjoiseen alku/päätepisteeseen eli Chipping Campdeniin taittui sujuvasti junalla ja bussilla Moreton-in-Marshin kautta.

Olisin voinut lähteä taittamaan matkaa saman tien paikallisbussista noustuani, mutta vietin ensin yhden yönseudun Chipping Campdenissa ja lähdin matkaan vasta lauantaiaamuna, reittikartan ostettuani. Oli kiva käppäillä alkuun totuttautumassa lämpimään säähän ja vihreän sävyihin kaikessa rauhassa kylällä, jonka kivirakennukset oli rakennettu kuuluisasta hunajansävyisestä Cotswoldin kivestä.

Reppuni oli tällä kertaa suloisen kevyt, koska olin oppinut jotain viimevuotisesta South West Coast Path -reissusta. Nyt lähdin matkaan tietäen, että yöpyisin etukäteen varaamissani mukavissa sisämajoituksissa joka ikinen yö (ei tarvetta edes omalle pyyhkeelle) ja osasin muutenkin jättää liki kaiken ei-välttämättömän pois. Lukukirjan pakkasin kuitenkin kyytiin, kun en osaa ilman olla. Reppuni painoi kotoa lähtiessä ihanat 6,7 kg ja koska tähän tuli lisää enää päiväeväitä (juomapullot ja pientä syömistä) sekä kartta, oli lähtiessä tosi kevytmielinen olo!

Lauantaiaamuna, eväsostosten jälkeen, suuntasin viralliseen lähtöpaikkaan eli Chipping Campdenin vanhan torikatoksen eteen, missä tammenterholaattaa ympäröivät reitin varren paikkojen nimet. Mitään ruuhkaa ei tässä aamutuimaan ollut, mutta hieman ennen minua lähti kukkivan hedelmäpuun alta liikkeelle myös kolmikko, jonka kohtasin useita kertoja seuraavina päivinä.

Chipping Campdenistä oli helppo lähteä liikkeelle reittiviittoja seuraten. Cotswold Wayta on sanottu yhdeksi parhaiten viitoitetuista pitkän matkan patikointireiteistä. 

Päivä oli valjennut suloisen sinitaivaisena ja aurinkoisena. Lämpö hiipi selkään, kun kapusin rauhallista tahtia Dover Hillin lakea kohti. Aina välillä oli pysähdyttävä huokaisemaan, eikä se nyt johtunut väsymyksestä, vaan siitä, että ympärillä oli niin kaunista. Oratuomen valkoiset kukat polun vieressä, vihreys! Ah onnea!

Olin lähtenyt Suomesta keskeltä melko melankolista, juuri sulaneen lumen maisemaa, joten värit hivelivät silmiä. Kaiken kukkuraksi patikoinnin alkuun oli luvattu paitsi aurinkoista säätä, myös peräti +18 asteen lämpötilaa, joten olin joutunut ostamaan aurinkovoidettakin, ettei heti aluksi tulisi kärtsättyä naamaa.

Dover's Hillin (230 m) laelle päästyäni niityt olivat niin lyhyeksi kaluttuja, että kauempaa mäki oli näyttänyt lähes golfkentältä. Ehei, laiduntavat eläimet ne olivat nyrhineet kasvillisuuden tähän lyhyeen mittaan.  Muutamia hyviä huomenia tuli lausuttua vastaantulijoille. Tuntui jälleen niin mukavalta olla seudulla, jolla käytännössä kaikkia vastaan kävelijöitä tervehditään automaattisesti.

Päivä oli sen verran utuinen, että vaikka Dover's Hillin laella onkin hieno näköalapaikka, eivät maisemasta todella kirkkaana päivänä erottuvat vuoret nyt osuneet silmiini. Maiseman kohokohtia oli lueteltu kauempaa ison betoniruukun näköisen pöntön päällä olevassa metallilaatassa, mutta nyt oli tyytyminen siihen, että saatoin lukea, missä suunnassa mitäkin oikeasti oli.  Vaihdoin muutaman sanan maisema-ajelulla olleen seurueen kanssa ja vanha rouva ilahtui: hänen hoitokodissaan oli suomalainen hoitajatar.

Vasta viereisen P-paikan reunan kyltistä paljastui, että Dover's Hill on ollut varsinainen kisakeskus.  1600-luvun alussa täällä alettiin pitää Cotswold Olimpick Games -kisoja, joissa sai seurata muun muassa kintuille potkimista, köydenvetoa, miekkailua, hevoskilpailuja ja painia. Kisat jatkuivat peräti 250 vuotta, kunnes liian kovaksi yltynyt meno johti 'olympialaisten' lopettamiseen. Perinne elvytettiin vuonna 1951 ja kisoja vietetään kukkulalla edelleen keväisin Spring Bank Holiday -vapaapäivän jälkeisenä perjantaina.

Nyppylän jälkeen laskeuduin korkeuskäyriä aavistuksen alaspäin ja taivalsin melko tasaista, kuivaa niityn laitaa pitkin kolmisen kilometriä miltei viivasuoraa reittiä, kunnes polku johti perunapellon halki jälleen teiden tykö. Ohitettuani kivilouhoksen oli enää lyhyt matka jännittävälle tornille.

Broadway Tower näkyi pitkien matkojen päähän, sijaitsihan se kukkulalla, jota oli käytetty kauan myös merkkitulien paikkana. Torni on niin kutsuttu 'folly', hassutus, jonka maankuulu maisema-arkkitehti Capability Brown keksi tälle paikalle suunnitella, yhdessä arkkitehti James Wyattin kanssa. Työn tilaaja oli George William, Coventryn 6. jaarli.

Torni valmistui vuonna 1798, eikä se ole mikään pikkuruinen huvimaja, vaan niin suuri, että se on palvellut niin lomakäytössä, asuinrakennuksena kuin 1900-luvun maailmansotien aikana armeijan tähystystornina. Aivan Broadway Towerin lähelle rakennettiin kylmän sodan aikana myös bunkkeri - ydinsodan varalta.

Tornissa lomaili ja asustikin muun muassa kauneutta rakastanut William Morris (1834-96) joka nousi suureen kuuluisuuteen paitsi tekstiilien suunnittelijana, myös kirjailijana ja runoilijana. Morrisin suunnittelemat huikean koristeelliset tekstiilit ovat edelleen suosittuja.Vaikka Morris olikin erittäin varakas, hän oli myös sosialismin puolestapuhujia. Kirjailija J.R.R. Tolkien puolestaan otti omaan kirjoittamiseensa vaikutteita Morrisin teoksista; Tolkien lainasi Taru Sormusten herrasta -kirjoihin Morrisilta nimet Gandolf ja Silverfax, jotka saivat Sormusten herrassa muodot Gandalf ja Shadowfax.

William Morris inspiroitui Broadway Towerista ja muista vanhoista rakennuksista niin paljon, että hän perusti vanhojen rakennusten suojeluyhdistyksen vuonna 1877.

Maksoin pääsymaksun ja kapusin torniin nähdäkseni kukkulalta maisemat laaksoon vielä paremmin. Tornin näyttelytiloissa sai tutustua paikan historiaan, kukkulalla vaikuttaneiden henkilöiden elämään ja armeijan aikaan tornissa. Yläilmoista on huikean hyvä näkyvyys, parhaimmillaan peräti 16 kreivikuntaan. Niin siellä luki, mutta ota noista kreivikunnista nyt selvä... Yritin itse tihrustaa, erottaisinko udun seasta Malvern-kukkuloita tai peräti Walesin puolella 50 mailin päässä olevia Black Mountains -vuoria.

Näinköhän lukuisia puistoja ja puutarhoja uusiksi muotoillut Capability Brown pyöristytti täällä kukkulan linjoja, saadakseen Broadway Towerin maisemasta mieleisensä?

Sen verran lämpimäksi päivä oli jo käynyt, että vapautin katkohousujeni lahkeet ja rullasin ne rinkkaan. Jos shortsikeli osuu kohdalle huhtikuussa, siitä on otettava kaikki irti. Kylläpä tuntui mukavalta kävellä alamäkeen lammaslaitumen reunaa pitkin, no onkos tullut kesä -meiningillä. Bää-ää kaikui sieltä täältä, kun karitsat parkuivat emänsä perään. Kun kävelijä lähestyi, nousi laiskinkin lammas äkkiä ylös ja kipitti turvallisen etäisyyden päähän. Ihmisiin ei ollut luottamista.

Pian olin päivän kävelyn puolivälin paikkeilla, eli takana oli noin kuusi mailia, vajaat 10 kilometriä. Edessäni oli Broadwayn kylä.

Mennäkö tuopilliselle Horse and Hound -pubiin?

Ehei, valitsin perinteiseen tapaani lounaaksi teen. Ja skonssit. Cream tea! Kahviloissa oli peräti valinnanvaraa, sillä Broadway näytti olevan matkailijoiden suosiossa, olihan vielä lämmin lauantaipäivä. Tämä kylä sattuu myös olemaan niitä pittoreskeja Cotswoldin kyliä. Siinä teetä siemaillessa ja tuoreita, hillolla ja tolkuttoman paksulla kermalla päällystämiäni skonsseja popsiessa oli hyvä tutkia loppupäivän reittikarttaa ja raapustaa muutama muistiinpano retkipäiväkirjaan.

Käväisin myös Broadwayn turisti-infossa hakemassa leiman Cotswold Wayn reittipassiini (= netistä tulostettavat lomakkeet), johon koko reitin varrelta riittävän määrän todisteleimoja kerättyäni voisin hakea jäseneksi reitin Hall of Fameen ja tilata kangasmerkin tai pinssin. Kaiken varalta, jos tekisi mieli sellaista reissun jälkeen.

Broadwayn kaduilta reitti laskeutui jälleen niityille, kunnes nousi jälleen ylämäkeen Broadway Coppicen upeaan vehreyteen. Vihreän aluskasvillisuuden seasta ei vielä erottunut yhtään kukkasia, mutta ehkäpä kohta... Vastaan tuli muutamia kävelijöitä, yksi asteli ohitsenikin. Bucklandin tienoilla, maatilan jälkeistä ylämäkeä talsiessani unohduin ajatuksiini ja vaikka oikealle kääntyi pieni polku, minä onneton jatkoin mäkeä suoraan, kun sieltä marssi reppuselkäporukkaa vastaan.

Olisi pitänyt pysähtyä ja katsoa karttaa kunnolla! Kaikki eivät nimittäin liiku samalla reitillä kuin minä... Jalkojeni alla oli kyllä public footpath, mutta Cotswold Wayn reitti kaartoi sinne oikealle ja hoksasin erheeni vasta yli kilometrin päästä, kun seuraavan maatilan kyltti tuli vastaan. Eihän minun Great Brockhamptonissa pitänyt olla! Onneksi kartasta erottui polku, jota seuraamalla pääsin helposti siirtymään oikealle reitille takaisin ilman, että olisi tarvinnut peruuttaa. Rangaistuksena huolimattomuudestani oli ylämäki, mutta sitä tasoitti valkovuokkojen ja pienten orvokkien kukinta polun varressa. Sainpahan tästä hyvän opetuksen.

Seurasin nyt noin 250 metrin korkeudessa kulkevaa ratsu- ja kävelypolkua, jolta oli jälleen mukavat maisemat alemmas laaksoon. Seuraavaksi polku kääntyi laskeutumaan yllättävän jyrkästi alas ja otin reppuun kiinnitettynä olleen kävelysauvani Puuskupuhin käyttöön. Olen hyvin laiska käyttämään kävelysauvaa yleensä, mutta jyrkässä mäessä sen antama tuki on paikallaan, keventämässä polviin tulevaa kuormaa.

Lohdutin vastaan tullutta, uupuneen oloista pariskuntaa, että heillä ei ollut enää pitkä matka jäljellä nyppylän huipulle. Jotenkin viime kevään laaksot ja kukkulat South West Coast Pathilla tulivat elävästi mieleen. Päässäni häivähti ajatus: eihän tämän reitin pitänyt olla järin rankka...

Alamäki loppui viimein ja saavuin Stantonin kylään, hunajanväristen kivitalojen idylliin, joka oli kuin postikortista tai tv-sarjasta. Huomasin kartasta, että kylässä oli pubi! Haa! Kyllä nyt maistuisi jonkin sortin juoma... Marssin toiveikkaana narsissien peittämän rinteen kautta ravitsemusliikettä kohti, vaikka se sijaitsikin jyrkän mäen päällä, ja ihmettelin, että missä asiakkaat ovat näin hienona päivänä? No kas, kello oli neljä iltapäivällä ja pubi oli tietenkin mennyt vähän aikaa sitten kiinni, avatakseen ovensa seuraavan kerran vasta iltakuudelta. Se siitä lasillisesta.

Stantonin lyhyen asvalttipätkän jälkeen siirryin jälleen Cotswold Wayn tyypilliseen maastoon: laidunmaan halki kulkevalle polulle, joka erottui maastosta kuluneempana kohtana. Upeat, vanhat pyökit ja tammet olivat vasta heräilemässä talviuniltaan; moni niistä oli vielä tyystin vailla lehtiä tai lehdet olivat vasta pikku hiljaa avautumassa.

Stan-alkuisia paikkoja riitti vielä tälle päivälle. Kun polku yhytti tien, alkoi tien vasemmalla puolella kohta näkyä aikamoisen kookkaan rakennuksen seinämiä. Tien päässä luki Private, joten lähempi tarkastelu ei ollut mahdollista. Kun olin kiertänyt tietä pitkin vähän pidemmälle, tuli näkyviin heti kirkon jälkeen Stanway Housen porttirakennus, joka on järeimmästä päästä koskaan näkemiäni. Taitaa olla aikamoinen pytinki siellä aidan takana, jos pelkkä porttirakennus on tällainen kolmikerroksinen kolossi! Meikäläisellä ei tosiaankaan ollut sinne asiaa.

Seuraavana vastaan tuli hentoisessa uomassa virtaavaa vettä ja yllätys: edelleen toiminnassa oleva mylly, Stanway Watermill, joka kuuluu Stanwayn suureen tilaan. Myllyllä jauhetaan edelleen viljaa ja myllyn toimintaan pääsee tutustumaan sen rajoitettuina aukioloaikoina. Vaan nyt ei ollut torstaiaamupäivä.

Katsoin karttaa. Enää kilometrin matka perille! Ennen tätä viimeistä osuutta pellon laidassa oli varoituskyltti niityllä laiduntavasta härästä, mutta onneksi sitä ei näkynyt... Lehmätkin olivat viereisellä niityllä aidan takana. Tuntui jo ihan kivalta ajatukselta saada reppu pois selästä ja päästä perille majapaikkaan.

Päämääräni Wood Stanway oli muutaman tilan ja talon muodostama pikkukylä, johon saavuttuani näin suoraan polulta Wood Stanway Housen maatilan päärakennuksen. Talon toisesta kerroksesta  löytyi myös oma petipaikkani yöksi. En ollut varannut iltaruokaa maatilalta (sekin olisi ollut mahdollista), joten edessä oli vielä iltakävely lähimpään pubiin. Kun maatilan emäntä selitti minulle, mitä kautta kävelemällä osuisin pubille (karttani ei yltänyt sinne asti), yritin vain painaa mieleeni "vasemmalle, oikealle, vasemmalle..." ja toivoin parasta.

Se lähin pubi sijaitsi reilun puolentoista mailin päässä Toddingtonissa. Olin jo hyvin lähellä, kun saavuin rautatiesillalle ja näin Toddingtonin asemasillalta, että asemalla seisoi höyryveturi vaunuineen ja väkeä selvästi matkaan lähdössä.

Kipitin saman tien katsomaan touhua lähempää ja selvisi, että pian oli lähdössä liikkeelle kerran kuukaudessa tehtävä "maailman nopein fish & chips -ravintola"-retki: höyryjunakyytiin ilmoittautuneet saivat nauttia kyydissä fish & chips-aterian. Ikävä kyllä se oli vain ennakkoilmoittautuneille, joten en voinut vaihtaa illallissuunnitelmaa lennossa. Joka tapauksessa oli tosi iloinen yllätys, että satuin paikalle, kun höyryjuna oli lähdössä liikkeelle, joten tassuttelin iloisin mielin Pheasant Inniin ja sieltä takaisin. Ja sitten unille - takana parikymmentä kilometriä reittiä ja muutama kilometri päälle iltakävelyä. Seuraava päivä olisi sitten vähän kevyempi.

Lähtöpäivä Cotswold Way -reitille: 8.4.2017