Aurinkokävely Isle of Wightilla

Meri, kalliot, tuuli, aurinko. Vehreys. Suloinen kevät. Isle of Wight Englannin kanaalissa, vain lyhyen merimatkan päässä mantereelta.

Kaksikerrosbussi 12 toi minut kapoisia teitä pitkin Newportista Wightsaaren lounaisosaan, Brighstonen kylään, missä jäin pois toisen kerroksen maisemapaikaltani. Kyläkaupasta olisi voinut ostaa mukaan syömistä evääksi, mutta ajattelin huolettomasti, että poikkean matkalla jonnekin haukkaamaan välipalaa. Repussa oli kuitenkin banaani ja taatelipatukka, kaiken varalta.

Isle of Wightin polut on koodattu vuoden 1951 seurakuntajaon mukaisesti ja numeroitu; nämä kooditiedot näkyvät ainakin osassa reittiopasteita. Halusin vain saarta kiertävälle rannikkopolulle, Coastal Pathille, joten etsin lähimmän rantaan päin vievän polun (S25), joka laskeutui rinnettä alaspäin ja solahti upeiden tammien lomassa mutkittelevalle purolle, liverryskonsertin keskelle.

Puro päättyi mutapohjaiseen lammikkoon. Ihmettelin ensin, mitä lammikossa mönki, kunnes evät nousivat pintaan ja isojen kalojen muodot tulivat kokonaan näkyviin, kadotakseen kohta takaisin mutaan. Vähemmän kaunista, mutta hupaisaa katsottavaa.

Jatkoin matkaa pikkuteitä ja BS17-polkua pitkin kohti rantaa ja suolaista tuulen tuoksua. Traktori jyristeli pellolla kyntöhommissa, mutta kohta kuulin vain aaltojen pauhun. Ylitettyäni stile-puuportin olinkin jo itse Coastal Pathilla ja jalkojeni juuressa loiski Englannin kanaali. Mutta voi hyvänen aika, onpa eroosio tehnyt täälläkin tuhojaan! Laidunmaasta pitää kohta neuvotella lisää polkumaata, kun turvallinen polkualue kapenee kapenemistaan.

Käännyin oikealle, kävelemään kohti Brookia. Polku käväisi alhaalla Marsh Chinessa (chine on paikallinen termi kapealle rotkolle, jonka halki virtaa vesi mereen) ja kapusi taas ylemmäs.

Sinikelloja! Oi mikä ihana näky! Paitsi että taisivat olla espanjalaista sinikellosukua, eikä sitä originaalia englantilaista. Englantilaiset sinikellot ovat nuokkuvartisia, espanjalaiset pystypäisempiä.

Grange Farmin leirintä- ja karavaanialueella oli myös pieniä puurakenteisia yöpymisrakennuksia, podeja, tosin vailla asukkaita. Majat ovat varsin karuja, mutta neljän seinän suojissa pysyvät merituulet loitolla. Podeista on olemassa myös varustellumpia versioita, mutta tällä tontilla ei sellaisia näkynyt.

Viereisessä lomakeskuksessa saattoi valita majapaikakseen pikku mökin. Polku teki sortumaa kiertäen pienen mutkan talojen välistä ja palasi hetkeksi rantaan, kunnes koukkasi sisämaahan ja kiersi Isle of Wight Pearl -nimisen korukaupan ja kahvilan. Astelin hetken rannikkoa seuraavaa sotilastietä (Military Road), kunnes reitti kaarsi jälleen takaisin rantaan.

Laskeuduin Coastal Pathilta alas hiekkarannalle, joka oli paljastunut aaltojen alta. Laskuveden aika, ihanaa! Pääsen kävelemään rantahiekkaa pitkin, ainakin vähän matkaa!

Kun vastaan käveli vähän ajan päästä nainen koirineen. Ihastelimme kumpikin mahtavaa rantamaisemaa ja hienoa säätä. Kysyin, mistä saakka hän oli tulossa ja sain tietää voivani kävellä rantaa pitkin vielä ainakin pari mailia eli vähintään Brookin kylään saakka.

Merituuli viuhui ja tuiversi hiuksiin taiteellisia asetelmia. Aallot vetäytyivät vähitellen yhä kauemmas ja lisää hiekkaa sekä kiviä paljastui, hiekka alkoi kuivahtaa. Muita kävelijöitä oli alkumatkasta liikkeellä lisäkseni vain muutama. Yksi pariskunta liikkui hitaasti; nainen keräsi muovikassiin rannalle ajautuneita roskia. Loistoajatus, mutta minulla ei ollut mitään roskapussiksi sopivaa mukana.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kävelin laskuveden paljastamalla hiekalla aina Hanover Pointille saakka, jonka kohdalla kartassa lukee Fossile Forest. Yritin kovasti havaita kallioseinämistä jotain fossiileihin viittaavaa, mutta ei onnistanut... Rantahiekan kivimöykyistä olin ollut ehkä erottavinani jotain, mikä saattoi olla dinosauruksen fossilisoitunut jalanjälki, mutta oppaan niiden äkkäämiseen olisin tarvinnut. Yhtäkkiä vastaan tuli reilusti porukkaa yläpuoliselta parkkipaikalta, fossiilijahtiin. Toivottavasti ovat parempia tunnistamaan.

Huomasin kartasta, että Brookin kylä oli mennyt ohi. Mitä, teetaukoni? Oltiin jo iltapäivän puolella! Ei huvittanut kääntyä takaisin.

Wightsaarella jatkuu sama juraainen rannikko kuin mantereella ja kallioperä on jännittävän vaihtelevaa. Vaaleat liitukivikalliot muistuttivat minua heti kahden vuoden takaisesta rannikkokävelystä, erityisesti Lulworth Covesta huimine, samaan tapaan kaartuvine kallioineen. Mieluummin pysyttelin näissä maisemissa niin pitkään kuin mahdollista. Nälästä viis.

Compton Baysta oli kuitenkin pakko kavuta jyrkät rappuset kallion laelle, sillä hiekkaranta oli päättymässä ja heitin hyvästi tähän asti vieressäni olleelle punaruskealle kallioperälle.

Ennen Freshwater Bayta sain jälleen katsella maisemia yläilmoista. Pysähdyin syömään vähäiset evääni ja haaveilin yhä enemmän teekupillisesta.

Toisaalta, näissä maisemissa Freshwater Cliff-kallioilla kestää pientä nälkääkin.

Kun vihdoin saavuin Freshwater Bayn rantaan, olin onnellinen nähdessäni kahvilan. Teetä maidon kanssa, ihana coffee sponge -kakkupala ja rupattelutuokio viereisen ulkopöydän mukavan kävelijäpariskunnan kanssa. He olivat luulleet, että tänään sataisi ja harmittelivat, että olivat siksi vaihtaneet täksi päiväksi ohjelman autoiluun. Minä olin lukenut eri säätiedotuksen ja osunut oikeaan...

Vesillä oli iso ryhmä melojia ja suppaajia, harjoittelemassa aallokon kanssa pärjäämistä. Kuivapuvuissa, sillä merivesi oli aikamoisen raikasta. Rantakojun edessä oli plakaatti, jossa muistutettiin kohteliaasti: Have you done your 2 minute beach clean? Thank you. Kampanja #2minutebeachclean houkuttelee pieniin siivoamistempauksiin ja postaamaan kuvia tuloksista Instaan tai Twitteriin. Hyvä idea!

Freshwater Baysta suunta oli taas ylöspäin: Tennyson Downille, jonka huipulla odotti Tennyson-monumentti. Pysähdyin vetämään henkeä ja katsomaan taaksepäin tulosuuntaani. Aivan mahtavaa saada olla täällä ja nauttia tästä jalkaisin!

Oli mitä parhain kävelysää ja iltapäivä, mutta koska oli huhtikuun loppu ja keskiviikko, sain nauttia maisemista liki yksin. Vain viisi muuta kävelijää tuli vastaan. Hih, täältä sentään löytyy saaren valokuvatuin maisema...

Ennen The Needlesin maisemaa oli kuitenkin edessäni jättikokoinen Tennyson Monument -kelttiristi Tennyson Downin laella. Monumentti on pystytetty runoilijalordi Alfred Tennysonin kunniaksi, joka vietti paljon aikaa kävelemällä juuri näissä maisemissa, millä hyvänsä säällä. Niinpä täällä kulkee myös Tennysonille omistettu polkureitti.

'Tis better to have loved and lost / Than never to have loved at all' 
- Alfred Tennyson

Muut kulkijat olivat menneet, avara merimaisema oli kokonaan minun. Monumentin viereisestä kompassilaatasta luin, että mantereella oleva The Needlesin "sukulainen" kalliomuodostelma Harry's Rocks sijaitsee vain 17 mailin päässä. Sieltä minä pari vuotta sitten kävelin... Niin läheltä!

Jatkoin matkaa kohti niemen kärkeä. National Trust pitää huolta vanhasta patterista, mutta en viitsinyt maksaa pilettiä nähdäkseni mm. vanhoja tykkejä. Sitä paitsi lipunmyyjäkin sanoi, että kalliot näkee itse asiassa paremmin rannikkotähystäjien tönön takana olevalta näköalapaikalta, niinpä marssin sinne. En ollut järin kiinnostunut myöskään salaisesta raketintestauspaikasta.

Näköalapaikalta tähysin sitten sitä maisemaa, joka koristaa useimpia saaren postikortteja: The Needles eli nämä merestä kohoavat jännän muotoiset, terävähuippuiset liitukivimuodostelmat. Yksi merestä kohoava kallionystyrä on ehtinyt sortua aaltoihin myrskyssä.

Kallioita pääsee usein katsomaan myös veneestä käsin viereisestä Alum Baysta, mutta nyt veneitä ei ollut vesillä, kenties kovan tuulen tähden. Hmm, jopa Jane Austen oli aikanaan käynyt tuolla alhaalla veneretkellä, mutta minä en päässyt... Näin lähelle sentään.

Neulankärjiltä jatkoin matkaa vielä Alum Bayn lahteen, missä sopivalla säällä voi saada jopa köysiratakyydin ylhäältä alas rantaan. Köysiratakin näytti olevan kiinni, kenties tuulen vuoksi tai väkeä oli enää vähän liikkeellä, kun koululaisretkeläisiä kuljettavat bussitkin olivat juuri lähdössä pois. Mietin jälleen, miten kallioperä on täällä niin vaihtelevaa - sen näkee paljaalla silmällä jo värityksen muutoksesta, vaikka ei kivilajeista mitään ymmärtäisikään.

Pohdiskelin, kävelisinkö vielä Alum Baysta eteenpäin seuraavaksi lähimpään kylään, mutta koska bussipysäkillä oli sopivasti double-decker odottamassa, hyppäsin siihen ja suuntasin takaisin Newportiin. Nälkäkin kaihersi, vaikka olikin tullut aikamoinen maisema-annos nautittua - aivan huippupäivä! Wau, mikä Wightsaari...

Muut retkeni Wightsaarella
Sinikelloja jahtaamassa
Vihreitä rinteitä ja rotkoretki Shanklin Chineen
Isle of Wightin kävelyfestivaalilla: Yar-joen vartta ja rannikkomaisemia