Jalkaisin

Sumiainen lumoaa aina. Tällä kertaa lumovoimansa näytti kesän 2021 taidepolku, tai piknikpolku, millä nimellä sitä nyt sitten kutsutaankaan. Käväisin teekupposella ja pullalla Kahvila Korpussa , missä Päivikki Linna vielä muistutti, mistä polulle mukavasti pääsisi. Päätin tehdä ympyräisen kävelyn ja nautiskella ensin Sumiaisjärven maisemista, joten tassuttelin ensin Sumiaisten kirkon taitse Rantareittiä pitkin leirintäalueelle. Männikön halki kulkeva polku toi minut pian perille. Leirintäalueen vastaanotto-kahvilan vieressä saattoi jo virittyä taidetunnelmiin. Ylitin tien ja suuntasin sitten Suomen lyhyimmälle joelle eli Kuokanjoelle fiilistelemään sekä Sumiaisjärveä että lempijärveäni Keitelettä. Sieltä alkakoon taidepolkukävelyni. Viime aikoina olen tottunut kävelemään vähän reippaampaa vauhtia, mutta nyt oli aika hidastaa kulkua. Ihan ensin pysähdyin ihastelemaan kissankelloja. Kävi heti selväksi, että tällä taide-piknikpolulla on syytä tarkkana. Vaikka tämä kenkäpari ei värinsä pu...

Edessä oli viimeinen vuoden 2020 #suomenhalki-kävelypäiväni, kun heräsin Hotelli Metsähirvaassa hyvin nukutun yön jälkeen. Edellinen kävelypäiväni tänne ei ollut myöskään ollut kovin uuvuttava. Tuntui hienolta, että Rovaniemi oli jo totta, vaikka en vielä keskustassa ollutkaan. Hotellin tyylikäs rakennus on valmistunut 1930-luvulla ja hotellia ennen täällä toimi muun muassa Rovaniemen metsäkoulu sekä Rovaniemen metsäoppilaitos. Nautin rauhassa puuroaamiaisen Hotelli Metsähirvaan aamiaissalissa (koronaetäisyyksin, totta kai) ja sujahdin vielä ulos katselemaan pihapiiriä sekä maisemia ennen kuin oli aika lähteä matkaan kohti Rovaniemen keskustaa. Kemijoki virtasi leveänä ja vuolaana. Mietin, oliko tämä viimeinen näin hieno näkymäni joelle ennen päivän päättymistä! Rovaniemen keskustaan oli matkaa enää alle 20 kilometriä. Siihen ei montaa tuntia menisi. Alkumatkasta tuijottelin kevyen liikenteen väylältä metsämaisemia. Puisevaa? ei suinkaan, mutta kaipasin kuitenkin näkymiä Kemijoelle. ...

Varhain eräänä elokuisena perjantaiaamuna hyppäsin Jyväskylässä taas linja-autoon ja matkasin kohti pohjoista, jatkamaan kävelyäni Pikkukylästä,  jonne olin edellisellä reissulla talsinut . V.Alamäen bussi lähti porhaltamaan nelostietä reipasta vauhtia Rovaniemelle, kun minä siirryin pysäkiltä kevyen liikenteen vähäväkiselle väylälle. Enää yksi yö välissä ja sitten olisin minäkin Rovaniemellä! Kiitin mielessäni säänhaltijaa mitä lumoavimmasta loppukesäisestä päivästä, jossa oli jo mukana ripaus alkusyksyn tunnelmaa. Osa koivuista oli jo vaihtamassa palttoonsa väriä vihreästä keltaiseksi. Surin jälleen yhden hiljenneen pihapiirin kohtaloa. Lehdonkankaan jälkeen jouduin siirtymään vähäksi aikaa piennartallaajaksi, kun kevyen liikenteen väylä päättyi. Iloitsin kuitenkin siitä, että Rovaniemi oli enää 44 kilometrin päässä. Paitsi että Rovaniemen raja tulikin vastaan miltei saman tien! Olin siis jo melkein perillä, kun jätin hyvästit Tervolalle, mutta olihan sinne Rovaniemen keskustaan ...

Heräsin Tervolan Tervolahovissa harmaaseen päivään – kenties sadetta siis luvassa. Laitoin huoneeni keittiönurkkauksessa aamiaisen ja pistin suosiolla vedenkestävää kävelykampetta päälle, kaiken varalta. Palasin Tervolan kirkkomaisemiin ja palasin Kemijoen yli siltaa pitkin. Tervolan vanha ja se uudempi kirkko eivät näyttäneet yhtä huikeilta harmaata taivasta vasten kuin edellisenä päivänä, saapuessani Tervolaan . Ei se mitään. Kun tähysin pohjoiseen, laskin kaukana siintävien puunlatvojen yltä ainakin yhdeksän tuulivoimalaa. Käpöttelin nyt nelostien varteen Nesteen huoltoaseman ohi, taskussani edellisenä iltana kirjoittamani postikortti, joka oli enää postittamista vaille. Äsh. Tervakuksan huoltoasemalla oli postilaatikko. Plus aina kannatti käyttää hyväkseen tilaisuutta käydä vessassa. Tein täyskäännöksen, käväisin huoltoasemalla ja palasin takaisin nelostien pientareelle, kuraroiskeisiin. Tienviitta kertoi, että Rovaniemelle oli matkaa enää 70 kilometriä. Ei enää monen päivän juttu ...