Lumikenkäillen Romevaaralle, Pudasjärvi

Vaikka aamu ei ollutkaan kirkas ja aurinkoinen, lumi valaisi maisemaa Iso-Syötteen laella. Kyllä, olisin saattanut lähteä rinnettä alas kepoisasti ja vauhdikkaasti myös suksilla - olivathan nekin matkassa - mutta latu ei vieläkään kutsunut. Niinpä nappasin jälleen lumikengät & sauvat ja tutkin hetken karttoja. Latukartta: reitit joiden välistä voi pujahtaa ja joiden avulla voi suunnistaa tarvittaessa. Syötteen päiväreitit, reittiopas ja kartta:  lumen alle jääneet kesäreitit, mutta ainakin osasta niitä on iso ilo talvellakin, jos reitit on merkitty tarpeeksi hyvin. Eikä ruuhkaa lumireitillä pitäisi olla...

Iso-Syötteen retkeilyalueeseen kuuluva Romevaara oli mukavan lähellä ja sinne piti päiväreittikartan mukaan johtaman merkitty polku. Alkumatkasta kävelin Iso-Syötteen huipulta alaspäin, suksin ja jalkaisin muidenkin kulkemaa reittiä, kunnes hyppäsin kiinnostavammalle väylälle eli lumihangen puolelle.
Vaikka suksilla tai laudalla kuinka mentäisiin off piste-hengessä, saattavat nämä lumen painosta painuneiden koivujen alitukset olla enemmän lumikenkäilijän heiniä. Kun kulkee sopivan hitaasti, ei lunta rysähdä yllättäen niskaan.
Lumikenkäilin iloisin mielin alas rinnettä, pyrkien olemaan ajattelematta paluumatkan kapuamista takaisin ylös. Alamäessäkin tosin pysyin ihan vaivatta lämpimänä, kun mutkittelin puiden välistä alhaisemmille korkeuskäyrille. Välillä pysähdyin vain katselemaan upeita puita. Wau!
Sitten edessä oli asumusten kattoja ja hetken kuluttua saavuin reittiopasteen luo. Lumiset tai märät opastekyltit eivät aina ole helposti luettavissa, mutta jotain tolkkua näistä kuitenkin sai. Huipulle oli matkaa noin 600 metriä, keltaisilla maalimerkeillä merkittyä reittiä pitkin puolestaan Romevaaralle 1,7 km. Osuinkin sattumalta juuri oikeaan kohtaan! Loikkasin ladun yli ja läksin jatkamaan matkaa reittiä, jolla ei ollut hetkeen muiden jälkiä.
Suksiveikot eivät tästä pätkästä olisikaan päässeet ihan suoraan laskemaan. Myönnän, että minunkin piti tehdä pientä mutkaa välillä. Sitten saavuin taas uusille opasteille ja lähdin seuraamaan keltaisia reittimerkkejä - tällä kertaa seuraten samalla välillä myös yksinäisen hiihtäjän, toisinaan myös lumikenkäilijän aiempia jälkiä. He tosin olivat olleet liikkeellä ennen yöllistä lumisadetta.
Reitti kulki alkuun kiehtovan kuusimetsän suojissa ja lähti sitten nousemaan selkeämmin ylöspäin, kohti Romevaaran huippua. Ympärilläni leijui hivelevä hiljaisuus.
Jaloissani sen sijaan tuntui jo lumen paino. Kun nollakeli muuttuu plussakeliä kohti, menettää pakkaslumi ihanan keveytensä ja kokee muodonmuutoksen. Lumikengät keräsivät tarralunta sekä päälleen että alleen niin, että vähän väliä jouduin kimpauttamaan lumikenkiä vuorotellen taaksepäin ja potkaisemaan mahdollisimman paljon lunta niistä irti. Siitä seurasi hetken riemu keveämmistä askelista, kunnes kohta tilanne oli taas sama. Vapaa on vain umpihanki ja tarraluminen on kevättalvi.
Lumi oli kuitenkin takertunut paljon pahemmin puihin, jotka eivät pystyneet itse ravistelemaan valkoista taakkaa harteiltaan. Kuusipoloinen suhtautui tilanteeseen hyvin nöyrästi. Sekin varmasti toivoi, että lumi hellittäisi oksista jo otteensa. Sieltä täältä jo kuuluikin hetkittäin lumen tömähtelyä, mutta isoimmat lumikuormat pysyttelivät tiukasti puissa kiinni.

Minä olisin mieluusti pysynyt keltamaalimerkkien reitissä kiinni, mutta sitten tuli vastaan kohta, jonka jälkeen seuraava reittimerkkiä ei enää erottunut. Niinpä lähdin vain suuntaamaan rinnettä ylöspäin - eiköhän huippu kuitenkin löytyisi myös omin päin.
Näkyvyys ei ollut osin usvaisella kelillä huikea, mutta Romevaaran laelle oli kuitenkin helppo suunnata, kun se oli jo niin lähellä. Yksinäinen hiihtäjä oli hakenut hyvin mutkaisen reitin Romevaaran laelle ja sieltä pois; minä
pääsin oikomaan.
Karttaan oli merkitty Romevaaralle näköalapaikka. Hmm. Saatoin hyvinkin olla niillä jalansijoilla. Vaan Iso-Syötteen huippua tai muutakaan vastaavaa komeaa näkymää ei tällä hieman tukkoisella kelillä maisemasta erottunut. Kirkkaalla, peräti aurinkoisella säällä täällä näyttäisi ihan toiselta, mutta tässä oli tunnelmallisuutensa ja ehdottomasti viehätyksensä. Oli vaikea uskoa, että kello näytti jokseenkin puolta päivää.

Lumella kulkiessa paluureitti on helppo niin kauan kuin ei tuiskuta omia jälkiä umpeen, sillä niitä pitkin pääsee näppärästi takaisin, vaikka maasto on vieras eikä tarkkaa maastokarttaa ole matkassa. Takaisin vain tarralumelle...


Ehdottoman kivaa lumikenkäilymaastoa tämä Syötteen retkeilyalue!

Kommentit

  1. Lumikenkäilijä ehtii nähdä matkallaan enemmän. Pääsee pujahtelemaan paikkoihin, jonne suksilla ei välttämättä pääse.

    Mustavalkomaisemassa puunrungot ja oksat piirtyvät kauniisti lumea vasten.

    VastaaPoista
  2. Hei!

    Pidempien kävelyiden ystävänä olen kiinnostunut sun kenkävalinnoista; olisko siinä aihetta julkaisuun asti jos meitä on muitakin?
    Millaiset kengät sulla on käytössä pitkillä kävelyillä (ei esim. tunturivaelluksilla vaan ihan tavallisella kävelyllä jossa kertyy kilometrejä vaikkapa 60); vaelluskengät vai jotkut muut?
    Monetko kengät on kierrossa? Onko "kävelykengissä" jotain suosituskilometrejä kuten juoksulenkkareissa vai millä perusteella vaihdat uusiin?
    Suositko kenkiä materiaalin, jonkin muun ominaisuuden vai esim. sun jalkaan istuvan merkin mukaan?
    Kerro toki kaikki mikä tulee mieleen että pitäisi ottaa huomioon kenkiä valitessa.

    Aino

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Aino,
      lyhyesti sanottuna: aktiivikäytössä minulla on ympäri vuoden yksi pari vaelluskenkiä, joilla mieluiten liikun maastossa, talvikelillä myös teitä pitkin. Keväästä syksyyn käytän lisäksi lähinnä lenkkareita.
      Tätä aihetta voisin kyllä valaista omasta vinkkelistäni erillisessä postauksessa... Otan pohdintaan ja yritän palata tähän pian!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit