Keski-Suomen maakuntaura: Jämsä-Jämsänkoski

Kävellessäni viime kesänä entistä Keski-Suomen maakuntauraa Jämsään ohitin muutamia kilometrejä ennen maalia (Särkijärven kuntotalolta pohjoiseen) opasteen, jonka mukaan reitiltä haarautui polku Jämsänkoskelle. Tutkin kotona karttaa ja onnistuin ajamaan ensi yrityksellä tämän haarauman luo. Vieressä oli sopivasti levike autolle. Edessä oli noin 4,5 km:n kävely Jämsänkoskelle ja toinen mokoma takaisin lähtöpaikkaan.

Jalkineiksi olin valinnut goretex-lenkkarit. Mitä sitä noin lyhyelle matkalle vaelluskenkiä! Ja siinäpähän näkisi, miten hyvin ne pitävät vettä, jos sattuisi sadekuuroja kohdalle.
Tutkin hetken lähtöpaikan latukarttaa ja vertasin sitä omaan mustavalkoiseen maakuntauran karttalehteeni. Reitti näytti ihan selkeältä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Latu-ura voi näyttää kesällä miltä hyvänsä. Aluksi suunta oli kuitenkin ihan selkeä: sinne minne opasteen nuoli näytti eli kärrytien tyyppistä uraa tieltä sivuun. Aurinko paistoi, pilvet viuhuivat taivaalla, jokunen horsmakin kukki vielä. Kuinka mukava olla keskellä hiljaisuutta.

Laskeuduin loivaa mäenrinnettä pikkutielle ja pälyilin lähipuita. Ei sinisiä maakuntauran merkkejä missään, joten turvauduin karttaan: matka jatkui tietä oikealle.
Seuraavassa tienhaarassa ei myöskään ollut vinkkejä reitistä, mutta kartan mukaan oli seurattava vasenta haaraa Kastjärven pohjoispäähän.
Kohta vastaan tuli Kastjärven siisti kota. Kas vain! Sitä ei ollut kartassa! Olisinpa tiennyt varautua retkieväin, sillä kuivia polttopuitakin näkyi olevan vajassa mukavasti. Kastjärven ranta oli kuitenkin sen verran ummessa, että kodalta ei päässyt rantamaisemia ihailemaan.
Kodalta reitti lähti kiertämään Kastjärven pohjoispäätä alkuun melkoisen märkänä (jopa halkoja oli viskottu pahimman paikan peitoksi), kunnes vastaan tuli kuivempi, kapeampi polun pohja ja itse järvenkin näki paremmin.
Hylätyn näköisen lautatönön jälkeen vilkaisin erittäin huolettomasti karttaa sen jälkeen, kun olin riemuinnut sinisistä maakuntauran maalimerkeistä kuusen kyljessä; tulkitsin virheellisesti, että jo siitä tuli kääntyä oikealle. Tovin käveltyäni alkoi kuitenkin tuntua siltä, että talsin ihan liikaa pohjoiseen ja pian palasin nolona takaisin. Eihän tästä kuusen luota pitänyt kääntyä, vaan vasta seuraavasta risteyksestä.
Niittymaisema aukeni tien oikealla puolella. Pikkutietä oli hyvä kulkea ja sekin ilahdutti, että äkkäsin tien poskesta yhden sinipäisen maakuntauran opastetolpan ja yhdessä kuusessa jälleen vuosikymmenien ikäisen sinisen maalimerkin.

Seuraavan pellon kulmaukseen tultuani tarkistin jälleen kartan ja aivan oikein, siitä tuli jälleen kääntyä oikealle (pikkykyltti: 173).
Sitten olikin edessä mielenkiintoinen osuus. Hiihtäjillä lienee talvella helppoa, etenkin kun heidän reittinsä saattaa mennä pellon puolelta, mutta hakkuualueet nuorine kuusentaimineen ja runsaine heinikoineen (joiden kätköissä on salakavalia kuoppia, risua sekä rankaa vaikka kuinka) eivät todellakaan ole suosikkejani keskikesällä. Huokasin ja astuin kuusitukkipätkien yli uraan, joka mahdollisesti meni suunnilleen entisen polun paikalla.
Vuohenputket, horsmat ja jopa muutama ukonkello kukkivat kauniisti polun laidassa ja noukin muutaman ahomansikan lievittämään hakkuu-taimikkoalueen läpi kulkemisen tuskaa. Tällaisessa maastossa vaelluskengät olisivat nilkoille paremmat kuin lenkkarit, sillä heinikossa on mahdotonta nähdä, mihin astuu ja pitää vain toivoa, että ei tule humpsahdettua yllättäen mihinkään isompaan monttuun.
Notkelman jälkeen näytti siltä, että vasemmalle jatkui vanha polun ura, joten seurasin sitä koivulehdon halki ja ilokseni olin tismalleen oikealla reitillä; sen vahvistivat hento sininen maalimerkki puussa ja maassa lojunut vanha reittikeppi. En kuitenkaan huomannut muita opasteita, joten päätin jatkaa matkaa edessä näkyvän Rajamaan tilan pellon laitaa eteenpäin ja yhyttää polun vasta pellon jälkeen. Ryteikkö näytti sen verran tukkoiselta pellon ojan toisella puolella, että muu ei tuntunut mahdolliselta. Loikkasin hetkeksi pellolta kokeilemaan, mutta edes vatukon vierestä löytyneet tammen taimet eivät saaneet minua jatkamaan ryteikössä.
Hyppäsin pellon jälkeen ojan yli ja hentoinen polun pohja tuli vastaan, tai ainakin joku oli siitä kulkenut. Välillä olin itseni korkuisessa heinikossa, mutta sitten polku parani ja muuttui oikeaksi metsäpoluksi. Ja olihan siellä tämä ilahduttava harvinaisuuskin, Keski-Suomen maakuntauran sinipäinen tunnustolppa! Oi riemua!
Kehnoon kuntoon päässeet, osin sammaloituneet ja erittäin liukkaat pitkospuut ohjasivat soisen kohdan yli... ja vaativat varovaista tassuttelua, liukuaskelien välttämiseksi.
Sitten riemastuin: maariankämmeköitä! Ja kuinka paljon! En ollut varmaan ikinä nähnyt niin runsasta esiintymää. Kukkasia ihastellessa menikin aimo tovi.
Suopohjan jälkeen polku nousi kuivemmalle maalle ja yhytti kuntopolun tyyppisen polun. Maakuntauran ruskeat viitat olivat haalistuneet lukemattomaan kuntoon, mutta puiset nuolikyltit kertoivat selkeästi Jämsänkoski 1 km, Orivuori 1 km, Pykälä 6 km, Jämsä 6 km. Kostea, ruohikkoinen ura laskeutui seuraamaan radan vartta ja johdatti minut sitten jo asvalttitien laitaan. Melkein perillä.
Rautatiesillan yli jatkuneet siniset maalimerkit lyhtytolpissa jatkuivat vielä muutaman sata metriä, sitten huomasin taas harmaat, puiset opasteviitat tien toisella puolella. Siellä oli P-paikka ja selvästi maakuntauran tämän haaran päätepiste. Valitettavasti näin karussa paikassa, sillä olin elätellyt toivoa siitä että lähitienoilla olisi kioski ja jäätelöä saatavissa. Ilman tietoa paikkakunnan kioskikannasta sunnuntai-iltana en viitsinyt lähteä enää haahuilemaan jäätelön perään, vaan käännyin kannoillani ja lähdin palaamaan samaa reittiä takaisin. Tai niin ajattelin.

Saavuttuani paluumatkalla lähelle ensimmäistä pellon kulmaa tarkkailin maastoa ja mietin, kävisinkö sittenkin kokeilemassa, josko hento ura heinikossa veisikin minut mukavammin eteenpäin (sen sijaan että olisin palannut savisen pellon laitaan). Näytti suunnilleen siltä, että tasan yksi ihminen oli siitä joskus kulkenut, mutta astelin toiveikkaana eteenpäin.
Onhan näitä näyttää-melkein-polulta -uria ennenkin löydetty perille. Ja mitä siitä, että alkoi taas sataa; olin jo muutenkin aika märkä, koska edellisen kuuron jäljiltä märkä heinikko oli jo tehnyt tehtävänsä. Muutaman kerran piti miettiä, mihin jatkaa matkaa, mutta suunta tuntui kuitenkin koko ajan oikealla. Ja sitten ta-daa!
Osuin tuttuun pellon nurkkaan - ja olisihan siinä ollut opasteviitta jo menomatkallekin. Erittäin pieni tosin, mutta silti! Olin vain sokea sille aiemmin, mutta hyvä kun löytyi edes nyt. Loppumatkan pistelin menemään tismalleen tuttua reittiä.

Goretex-lenkkarit sanoivat lits-läts. Sukatkin olivat jo läpimärät. Seuraavan kerran kun lähden märkään maastoon ja sateeseen, pistän takuulla jalkaan vaelluskengät ja ne tuoreemmat gorehousut. Kuivat jalat ovat kivemmat, mutta kyllä tässä +16 asteen heinäkuisessa kesäillassa kuitenkin hyvin tarkeni.

Jämsä-Jämsänkoski-pätkä entisestä Keski-Suomen maakuntaurasta lienee selkeämmin kuljettavissa talviaikaan, jos latukone reittiä pitää auki. Kesällä reitillä pysyy vain jos sen tuntee tai jos on mukana kartta, johon reitti on merkitty; vanhat reittimerkinnät maastossa ovat nyt sen verran vähäiset, että niistä ei ole riittävää apua risteyskohdissa. Vaan tulipa tehtyä mielenkiintoinen iltakävely. Mietin ainoastaan kerran, että miksi ihmeessä olen täällä rämpimässä märässä heinikossa, kun voisin vaikka lueskella kotisohvalla...

Kommentit

  1. Melkoista vaivaa sinulla on taas ollut reitin löytämisessä.

    Olen huomannut myös, että näin sadekesänä ei kannata lähteä mihinkään ilman maastokenkiä tai peräti kumisaappaita. Sellaisetkin paikat jotka normikesinä ovat kuivia, ovat nyt veden vallassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta töriset. Hyvin kosteaa on ollut maastossa kuivinakin päivinä. Mielellään sitä kuitenkin kulkisi kevyemmissä kengissä välillä!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit