Itärajan retkeilyreitillä: Aittojärvi-Puras

Mikä upea aamu! Yöllä olin saanut ihailla tummaa elokuista tähtitaivasta ilman, että tarvitsi edes pujahtaa laavun uumenista ulos. Hetken totuttelin häikäisevään aurinkoon, sitten pakotin itseni vääntäytymään makuupussista jo puoli seitsemältä, sillä edessä oli vähän pidempi päivätaival, ehkä jopa 29 km. Sen verran oli matkaa edessä seuraavalle laavulle. Vaihtoehtona oli toki etsiä matkan varrelta paikka, mihin voisin viritellä sadeviitasta katoksen, jos alkaisi väsyttää aiemmin.

Aamupöperöiden jälkeen astelin Aittojärven pohjoispään mahtavan kaunista niemeä pitkin kuivaan kangasmaastoon, sitten edessä oli taasen kosteampaa ja soista maastoa. Oli maanantaiaamu ja jostain kantautui yksittäisen auton ääni, sitten hiljeni jälleen.

On ylellistä päästä nauttimaan tällaisesta hiljaisuuden kokemuksesta, missä äänimaailmana ovat pääosassa luonnon äänet ja vain satunnaisissa sivuosissa ihmisten tuottamat. Yksin kulkiessa ihmisäänituotantoa syntyy yleensä aika rajallisesti, jos ei tee mieli laulaa luikauttaa tai höpöttää itsekseen, mitä sitäkin tietysti tulee joskus tehtyä ;)  Vaikka nautin ypöyksin vaeltamisesta, aika hienoa olisi kulkea täällä myös porukalla!

Ennen Hukkalammen tulipaikkaa oli edessä vaihtelevaa suo-kangasmetsämaastoa, kera Kaartojärvien ja useiden suolampien. Suo-osuuksia odotin aina innolla, sillä koskaan ei voinut tietää, millaisessa kunnossa pitkospuut olisivat! Yleensä vesi ei noussut pitkospuiden päälle asti, mutta tulipa sitten vastaan sellainenkin pätkä. Eläköön ehjät, vedenpitävät vaelluskengät!

Polku oli pääosin ihan hyvässä tai ainakin kelvollisessa kunnossa. Pieniä yllätysesteitä, kuten kaatuneita puita, ei voi näillä syrjäisillä reiteillä estää, mutta äkkiäkös kaatuneen kelon kiertää. Polku-ura saattaa olla paikoin hento eli vähemmällä tallauksella, verrattuna vilkkaammin kuljettuihin vaellusreitteihin, mutta reittimerkinnät sinimaalilla (kera kartanluvun) takasivat sen, ettei eksymisestä ollut pelkoa.

Hukkalammen tulipaikalla istahdin alas tauolle suolammen rannalla harmaalle penkille, laskin rinkan pois selästä ja heittäydyin kohta pitkäkseni, selkää venyttelemään. Yritin olla ajattelematta edessä olevia kilometrejä rinkankantokilometreinä. Selkäni kestäisi, kunhan pitäisin riittävästi lepotaukoja; jalat samoin.

Hukkalammen jälkeen tuli vastaan jälleen upeaa suota, mutta sitten maasto muuttui kuivemmaksi. Metsäpolku vaihtui hiljalleen metsittyvän näköiseksi kärrytieksi ja aloin lähestyä Raatetta. Harmaantuneen sillan laidassa oli minkinloukku (hyvin tuttua mallia itselleni) ja huokasin mennessäni, että minkit ovat siis täälläkin riesana. Ylitin vielä pellon ja sitten edessä näkyikin jo Raatteen tie. 

Raatteen  vartiomuseon ovessa oli käsin kirjoitettu lappu, jossa luki että Museo on kiinni! Avoinna taas ensi kesänä. Näin ollen naapurirakennuksen kanttiiniinkaan ei päässyt teekupposelle. Pahus. Sen kerran kun täällä tulee käytyä. En ole nähnyt Raatteen tie-elokuvaa, enkä perehtynyt seudun sotahistoriaan ennalta, joten olisi ollut loistavaa päästä itse museoon oppimaan aiheesta lisää tässä paikan päällä. Vartiomuseossa kerrotaan ajasta ennen toista maailmansotaa. Rajavartiointi alkoi Suomussalmen Rajavaaralla vuonna 1918. 

Vartiomuseon pihakiveen kiinnitetyssä laatassa lukee: III Armeijakunta / Tiemme taisteluihin kulki tästä vuosina 1941-44. Sitä oli hurjaa ajatella. Ja on vieläkin, tätä kirjoittaessa. Suomussalmen huomattavimmat taistelupaikat talvisodassa on merkitty Raatteen museon vieressä olevaan karttaan, joka havainnollistaa, miten valtava määrä taistelupaikkoja täällä on ollut ja minä päivinä, talven kylmyydessä. Juuri tätä tietä olivat joukot kulkeneet.

Valkoiselta puuportilta alkoi rajavyöhyke, joten puomin toiselle puolelle ei ollut menemistä. Suomussalmen alueen taistelut käytiin talvisodassa 30.11.1939-10.1.1940. Neuvostojoukot ylittivät rajan 30. marraskuuta, eikä Raatteen vartiolla ollut tuolloin kuin pari 10 hengen ryhmää. Neuvostojoukkojen tavoitteena oli katkaista Suomi maamme kapeimmasta kohdasta eli jatkaa kulkua Ouluun saakka. Suomalaiset aloittivat viivytystaistelut ja ja joulukuussa paikalle saapuneen eversti Hjalmar Siilasvuon joukot saivat ohjeen käydä hyökkäykseen Suomussalmelle edennyttä neuvostodivisioonaa vastaan.

Siilasvuon johdolla käydyt taistelut olivat käännekohta. Suomalaiset lähtivät rohkeasti motittamaan neuvostojoukkoja ja onnistuivat yrityksessään. Ankaria tuhoamistaisteluja käytiin alueella 5.-7.1.1940 ja neuvostodivisioonien miestappiot olivat 5 000-23 000 kaatunutta; suomalaissotilaita menehtyi noin 900.

Seinämaalaus kanttiinirakennuksen seinässä muistutti rauhan alkamisesta. Talvisodan jälkeinen rauha alkoi 13.3.1940 kello 11. Neuvostohyökkäys ei ollut päässyt tavoitteeseensa ja rajalinja Suomussalmella pysyi ennallaan.

Juttelin hetken aikaa Raatteelle pysähtyneen matkailijaporukan kanssa ja kun he olivat lähteneet, istahdin evästauolle museon rappusille. Koko talvisota-sana saa toisen kaiun, kun käy paikassa, jossa taistelut ovat olleet totisinta, veristä totta. Sota-aikana reppu selässä kuljettiin näissä maisemissa eri asioilla, maata puolustamassa. Sen ansiosta minä sain kulkea täällä vapaasti, oman kantamukseni kanssa.

Raatteen tien muille muistomerkeille olisi ollut sen verran matkaa, että ne jäivät tällä reissulla väliin. Karttani kertoi, että Itärajan retkeilyreitti / UKK-reitti kääntyi noin kilometrin päästä tieltä pohjoiseen, mutta kuvittelin olevani fiksu, kun valitsin kävellä polun sijasta Rajavaaran kautta, tietä pitkin, ja kääntyä sieltä Raatesuon vieritse kulkevalle pikkutielle, jolle polkukin pian yhtyisi, ihan kohta talvireitin yhtymäkohdan jälkeen.

Että olisi tasaisempaa. Ja pah! Tasaisuudella oli hintansa.

Hietakoskelle johtava tie oli pitkään isorakeisen sepelin peitossa ja sadattelin typeryyttäni. En minä tällaiselle haikaillut, kyllä  metsäpolku olisi ollut ihan toista! Sepelitietä oli yksinkertaisesti kaameaa kävellä.

Kun se kirottu sepelipinnoite loppui ja alla oli vanha kunnon hiekkapintainen metsäautotie, olin superkiitollinen. Ymmärrän että tukkirekan alla tämä menee hyvin, mutta kävelijälle tämä kivikoko on tosi kökkö alusta.

Saavuin tietä pitkin samalla rajavyöhykkeen tykö. Rajavyöhykettä markkeerasivat keltaiset maalimerkit puissa, eikä linjan toiselle puolelle saa astua ilman lupaa. Piste. Okei, kurkotin kädelläni rajavyöhykkeen toiselle puolelle ja nappasin muutaman mustikan.

Oli ihan jännää kulkea näin lähellä itärajaa. Ennen Limpurinlammen tulipaikkaa rajavyöhyke on kuitenkin leveämpi kuin vaellusreitin pohjoisemmissa osissa, missä etenkin talvireitti seuraa pitkälti rajavyöhykkeen rajaa.

Limpurinlammen tulipaikka ei ollut kummoinen. Kivet reunustivat nuotiopaikkaa, mutta vaikka tulipaikka oli rannassa, ei se erityisesti houkutellut. Istahdin mieluummin tauolle tien varressa olevan epävirallisen "varanuotiopaikan" penkille huilaamaan, auringon lämpöön. Hyvä olikin, sillä vastassa oli kohta taas sitä onnetonta sepeliä asteltavaksi. Grrrr.

Päivämatka alkoi jo tuntua kropassa. Kun olin päässyt Hietakoskelle, Hietajärven eteläpäähän, odotin jo sitä, että taival päättyisi ja saisin oikaista pitkäkseni, riipiä rinkan selästäni. Hietajärven laavulle oli matkaa vielä / enää vajaat 3 kilometriä.

Polku Hietakoskelta laavulle oli alkumatkasta aika heikosti erottuva eli osittain umpeen kasvanut (kiitos muun muassa suopursujen), mutta reittiä pystyi kuitenkin seuraamaan. Pitkospuuraukat olivat vetäytyneet paikoin sammalen alle, mutta vastaan tuli vähitellen myös parempikuntoista lankkua ja hyvää metsäpolkua.

Pari kilometriä ennen Rajasärkkää saavuin viimein odottamalleni Hietajärven laavulle. Olin kuitenkin pyöritellyt päässäni ajatusta nukkumista vaihteeksi pehmeämmällä alustalla ja kelannut sitä, että taival Martinselkoselle tarkoittaisi toista noin 30 kilometrin päivämatkaa rinkka selässä. Istahdin laavulla alas ja tuumasin vielä kerran. Lyhyempi rinkkataival maistuisi paremmin. Entä tämä laavuyö? Yritin oljenkortta ja rimpautin kartalta löytyneeseen puhelinnumeroon: josko irtoaisi yösija läheisestä majatalosta. Ei ollut onnea: heillä ei ollut enää majoituspalveluita.

Kello oli noin kuusi illalla, kun lähdin kävelemään laavulta kohti Purasta. Ajattelin toiveikkaasti, että voisin yrittää vielä liftata ihmisten ilmoille ja vaihteeksi sisämajoitukseen. Polku parani koko ajan ja nautin Hietajärven maisemista ja pysähdyin ihastelemaan tätä luonnon taidokkaasti kuvioimaa keloa.

Loppumatkan maisemat Hietajärven pohjoispään särkkäharjuineen loivat levollisen tunnelman minuunkin. Kävelin hitaasti, sillä olin ollut liikkeellä jo pitkän päivän. Oli typotyyntä ja aivan hiljaista, omien askeleideni ääni jälleen kerran sitä suurinta mökää maisemassa. Ja senkin sai pysäytettyä pysähtymällä itse.

Astelin jälleen harjanteella, puhdasta järvivettä kummallakin puolellani. Aurinko loimotti häikäisevän kirkkaana mäntyjen lomitse, kun tassuttelin puolukanvarpujen ympäröimää, suloista polku kohti Purasta.

Päivän viimeiset kävelykilometrit, kenties? Tiedä häntä, mihin vielä päätyisin. Saisinko kyytiä kohti Hossaa, vai joutuisinko nukkumaan jossain puskassa matkan varrella? Hietajärven laavu oli ollut tosi kivan oloinen, mikähän minut sai sieltä lähtemään? Kas, tuossa on Rajasärkkä.

Saavuin lopulta tien varteen ja aloin toivoa, että edes yksi auto kulkisi tietä pitkin ja vieläpä oikeaan suuntaan, mutta sitten kännykkä pirahti. Entisestä majatalosta soitettiin ja kerrottiin, että tarjoavat minulle kuitenkin yöpaikan! Se soitto sai aikaan päivän leveimmän hymyni.

Olin sittenkin tehnyt oikean päätöksen jatkaessani matkaa laavulta vielä alkuillasta, tietämättä mitä edessä on. Enpä aamulla osannut aavistaa, että illalla nukkuisin peräti lakanoiden välissä. Oli aivan taivaallista päästä sekä ruokapöytään että saunaan päivän päätteeksi! Lämmin kiitos vaeltajalta aivan ihanille yllätysisännille lähtee vielä näin parin kuukauden jälkeen kauniiseen Purakseen :)


Retkipäivä: 30.8.2016