Juu, vaelluksellahan minä olin, mutta joskus tekee mieli käyttää oikoteitä... Heräsin aamuvarhaisella Puraksen Rajasärkässä, nautin valmiin aamiaisen (yllätysyösijan tarjonneen ihanan perheen luona) ja hyppäsin sitten rinkkoineni alkajaisiksi autokyytiin. Isäntä tipautti minut asvalttitien varteen, mihin jäin tallustamaan tien oikeaa laitaa ja kuulostelemaan autoja, joilta yrittää peukalokyytiä pohjoisemmaksi. Martinselkosen pätkä olisi tarkoittanut noin 30 kilometrin päivämatkaa seuraavalle laavulle, mutta minä päätin, että lyhyempi päivätaival jalan saisi riittää. Siispä tyly ohitus Martinselkoselle tällä kertaa.
Ensimmäisen kyydin sain isännältä, jonka kanssa kurvasimme hetkeksi päätieltä sivuun, kun piti käydä siirtämässä lehmät laitumelta toiselle. Seuraavan kyydin sain rajavartiolaitoksen virkamiehiltä, jotka ennen kyytiin huolimistaan tiukkasivat, eikö minulla ole käsineitä (oli viileä aamu, mutta tarkenin paljain käsin), onko minulla tarpeeksi hyvä makuupussi (no totta kai!) ja ties mitä muuta... Mahdoin olla säälittävä näky ;)
Alun perin olin aikonut liftata aina Hossaan saakka, mutta kyydin aikana selvisi, että pääsisin rajavartiolaitoksen pakussa näppärästi UKK-reitin (Itärajan retkeilyreitin) varteen. Niinpä muutin mieleni kesken ajomatkan ja loikkasin tyytyväisenä takaisin retkeilyreitin varteen. Kiitokset vihreäpukuisille virkamiehille!
Nappasin rinkan jälleen selkääni Säkkiahon kohdalla, lähellä Lehtovaaraa ja Arolan Maatila- ja Erälomia. Hossa 37, Hämeaho 7! Astelin koivujen reunustamaa pikkutietä ja kohtasin pian edesmenneen talon sydänmuurin, metsittyneen pihapiirin keskellä. Oliko se kenties yksi sotien aikana poltetuista taloista vai tuhoutunut myöhemmin?
Metsäpolku vei hakkuuaukean poikki. Oli elokuun viimeisiä päiviä. Yön aikana oli ollut sen verran vilpoisaa, että maassa oli kuuraa. Suotaivalten jälkeen saavuin jälleen rajavyöhykkeelle, mutta tällä kertaa kartta kertoi, että tulisin kulkemaan ihan rajavyöhykkeen laitaa pitkin useita kilometrejä. Tämä oli todella Itärajan retkeilyreittiä!
Oli aivan mahtavaa jatkaa sittenkin kävellen matkaa eikä hurauttaa kyytiläisenä (tai kyytiä toivovana kävelijänä) asvalttitien laitaa pohjoiseen. Rinkka painoi toki yhtä paljon kuin ennenkin, miinus eväspopsimiset, mutta polku oli täällä rajavyöhykkeen rajalla hyvässä kunnossa. Ei toki yhtä tallattu kuin niinä aikoina, kun rajavartiosto käsittääkseni partioi täällä vähän ahkerammin jalkapatikassa, mutta ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, minne mennä. Siniset reittimerkkimaalaukset vasemmalla puolellani, keltaiset rajavyöhykeraidat oikealla puolellani. Jotakuinkin ainakin.
Aurinko paistoi sen verran suloisesti, että pidin pienen selänoikaisutauon suopätkän jälkeen, kun rinteellä tuli sopivasti vastaan kuivaa kangasmaastoa. Mikäs tässä ollessa, polkua takana, polkua edessä, eikä mihinkään kiire! Etenkin kun nyt olin lähtenyt liikkeelle varhain aamulla, eikä päivän taival olisi tolkuttoman pitkä.
Vähän ajan päästä ylitin pikkutien, jonka päähän oli rajavyöhykkeen paikkeille pysäköity rajavartioston auto. Henkilökuntaa ei kuitenkaan sattunut osumaan kohdalle.
Nautin suotaipaleista, kirkkaasta sinitaivaasta valkoisine pilvimattoineen, liki tyynestä säästä. Kuljin jälleen hakkuuaukean halki. Pitkospuut olivat samaa sarjaa kuin tähänkin saakka, eli toisinaan erittäin hyvässä kunnossa, välillä lahoja lankunkappaleita. Naavapartakuuset viestivät mitä puhtaimmasta ilmasta. Suomen ja Venäjän valtakunnanraja kulki parhaimmillaan vain noin kilometrin päässä. Sillä polkuosuudella, jonka olin skipannut liftauksen ansiosta, olisi rajavyöhyke ollut vieläkin kapeampi.
Aika pian tuli vastaan kyltti Hämeahon autiotuvalle. Vuonna 1954 valmistunut tupa toimi aikanaan rajavartiomiesten huoltotukikohtana partioreissujen välissä. Tuvassa olisi ollut tarjolla leveä laveri (tilaa noin neljälle hengelle), mutta enhän minä nyt vielä siihen aikonut leiriä tehdä. Raapustin nimeni vieraskirjaan ja astuin ulos.
Olin ottamassa eväitä esille, kun alkoi kuulua ääniä: ensimmäinen kohtaamani retkiseurue reitillä! Edelliset kohtaamani polulla kulkijat olivat olleet yksi metsästäjä koiransa kanssa. Nyt oli ihan oikeasti porukkaa liikkeellä. Useita ihmisiä. Wau!
Suomalaisen oppaan luotsaama italialaisten ja brittien seurue tuli pitämään taukoa tuvan nuotiopaikalle. Opas sytytti rauhassa tulet ja laittoi kahvipannun porisemaan. Kukin meistä nautti eväitä, mitä nyt joku kuljeskeli lammen maisemia katselemassa ja yksi italialaisnainen syöksähteli innoissaan hakemassa kankaalta sieniä oppaan tunnistettavaksi. Kun riittävästi syömäkelpoiseksi arvioitua sienisaalista oli kasassa, hän alkoi käristää saalistaan makkaratikun kärjessä nuotiolla.
Hämeahon tuvan rantamaisema oli idyllinen pienine penkkeineen. Olisi siinä kelvannut istuskella iltamyöhällä tai aamuvarhaisella (jos siis sattuu olemaan silloin hereillä), miettiä syntyjä syviä tai pienen pieniä sinisiä ajatuksia, metsänvihreitä mietteitä...
Meikäläisen matka jatkui tuvalta takaisin reitille, oppaan ryhmä jäi vielä taukoaan jatkamaan. Epäilin, että ottaisivat kevyine kantamuksineen vielä minut kiinni.
Maasto vaihteli jälleen kuivan ja kostean välillä; ylitin suolta alas laskevan puropahasen pientä lankkusiltaa pitkin ja olin tyytyväinen, kun sain kulkea seudulla, jossa moto ei ollut päässyt pätkimään petäjiä ja näreitä pinoon tuhkatiheään. Iso-Moukkorin lammella killui keltaisia poijuja, rajavyöhykkeen alkamisesta ilmoittamassa - ei siis ollut lupaa polskia poijujen toiselle puolelle. Vaan eipä ollut niin lämmintä, että olisi edes tehnyt mieli käydä uintiretkellä.
Polku erottui rajavyöhykkeen laidalla erinomaisen selvästi, koska siinä kohtaa kulki aukko. Ja jos suotaipaleita kaipaa, täältä Itärajan retkeilyreitiltä niitä löytyy... Välillä ihan tällaista pitkää suoraa baanaa! Jopa ehjän oloisia harmaita lankkuja jalkojen alla!
Metsätaipaleen keskellä sain kokea myös taide-elämyksen. Eihän tätä sileää jälkeä kelon kyljessä nimittäin mikään nokkaeläin saa aikaan, vaan kyllä tuo oksan/pahkan paikka oli vetäisty pois ihan sahalla. Jäljelle jäi kelotaideteos, jota tuijotin pitkään. Että puu osaa olla kaunista.
Lähestyessäni Tulijärveä pitkospuiden laatu heikkeni jälleen. Polku kiemurteli järven rannassa rinteitä pitkin, kunnes laskeutui kallioiden jälkeen alemmas ja saavuin Tulijärven tulipaikalle. Siellä jossain vastarannalla odotti Tulijärven autiotupa. Tismalleen vastarannalla. Sinne oli kierrettävä pohjoispuolitse, jos mieli kulkea polkuja, eikä hetteikköjen halki. Järven eteläpäässä olevan Varpasuon ylittäminen ei ollut tullut mieleenikään, joten pidettyäni pienen evästauon tulipaikalla jatkoin matkaa reittiä pitkin.
Kun olin kävellyt Hämeahon tuvalta 6,5 kilometriä pohjoiseen, tulin pikkutielle, joka oli ajoneuvoja varten päällystetty sillä ikävästi jalkojen alla epätasaisella, isorakeisella sepelillä. Onneksi tietä oli edessä vain lyhyt pätkä, ennen kuin puolentoista kilometrin pistopolku autiotuvalle siltä erkani. Ihana metsäpolku kävi matkalla hakkuunkin laidassa, mutta ei onneksi kulkenut sellaisen halki. Lopulta edessä oli suota ja sieltä se jo näkyi, autiotupa.
Tulijärven autiotupaa lähestyessäni jännitin jälleen (kuten aina yöpaikalle saapuessani), olisiko siellä muita retkeläisiä, vai saisinko yösijan vain itselleni. Hiljaiselta vaikutti... Lupaavaa...
Ei ketään! Jälleen edessä ylellinen yö, ja reilusti laavuöitä ylellisempi, olihan tarjolla peräti laveri patjoineen sekä (ihaninta kaikista) kamina! Hiirulaiset olivat kyllä aika lailla kaikkialla kirmailleet, mutta harja ja rikkalapio tekivät tehtävänsä; papanat väistyivät. Olipa mukavaa päästä tekemään illan vilakalla tulet, istahtaa akkunan ääreen syömään iltaruokaa ja kirjoittamaan retkipäiväkirjaa, lukemaan kirjaa. Autiotuvat ovat ihania!
Koska päivä oli alkanut niin varhain, eikä kävelymatkaa ollut päivän aikana tullut kuin reilut viitisentoista kilometriä, sain nauttia mahtavan pitkän illan Tulijärven tyvenistä maisemista. Kuten myös huikean hienosta hiljaisuudesta. Tämä on luksusta, jos mikä! Kuppi teetä sen kunniaksi!
Retkipäivä: 30.8.2016
Kommentit
Lähetä kommentti