Siirry pääsisältöön

Itärajan retkeilyreitillä: Kirnulampi - Aittojärvi


Kolmas Itärajan retkeilyreitin patikointipäiväni alkoi myöhäisellä heräämisellä. Avasin silmäni vasta aamuyhdeksältä. Laiska tahti jatkui päivän mittaan, sillä ensimmäisten päivien taival painoi jäsenissä. Siitäs sain, kun edellisten viikkojen liikunta oli rajoittunut keskisuomalaiseen 'saarivaltakuntaan' eli käytännössä mökin pihapiiriin ja olin saattanut vain toivoa, että ällös rinkka paina selkää.

Tyylikkäät risuparrat, mitä ihanimmat naavapartakuuset viitoittivat reittiäni kohti pohjoista. Seuraavalle laavulle eli Murhijärvelle oli matkaa viitisen kilometriä.


Suloisilla soilla erottui värikkään rahkasammaleen seasta muutakin punertavaa. Karpaloaika oli elokuun loppupuolella jo alkamassa, mutta vaikka marjojen väri oli jo komean punainen, maku vaati vielä kehittymistä eli kypsymistä. Päivälle oli luvassa ukkosta, mutta vielä aamupäivästä aurinko pysyi matkassa. 

Kirnulammen jälkeen riitti pitkospuita, kulkihan reitti niin Lososuon laidan kuin Kuivasuon suomaisemien poikki. Tasamaastossa kulkemisessa raskainta olikin rinkka selässä. Vähän ennen Murhijärven polun risteystä astuin puusiltaa Saunajoen ylitse. Ukkonen oli murissut itseään lähemmäksi jo jonkin aikaa ja oli nyt niin lähellä, että tiesin sateen alkavan ihan kohta.


Vaan hyvä tuuri kävi! Ehdin hurjan kuuloiselle Murhijärvelle (juu, se kuulostaa justiinsa murhalta eikä miltään muulta) juuri ennen kuin taivaalta alkoi tulla vettä kuin aisaa. ja olin tosi iloinen, että ehdin Murhijärven laavun suojiin ajoissa. Mikähän lienee Murhijärven nimen tarina?

Rakeet saivat sinkoilla kankaalle ihan rauhassa, kun istuskelin laavun suojissa.


Ukkonenkaan ei tullut ihan päälle, vaan purjehti kauemmas ja kohta sadekin taukosi, minkä myötä näkymä järvelle kaunistui huimasti. Olisipa ollut mahtavaa päästä melomaan ja käväistä Murhijärven itäisimmällä rantatörmällä, joka yltää rajavyöhykkeelle asti. Eipä kuitenkaan sattunut olemaan kajakkia matkassa.

Suklaan ja pähkinöiden virvoittamana lähdin jatkamaan matkaa Tammikoskelle.


Oli taas mukava rtassutella järvimaisemissa. Murhijärveltä lähdettyäni kuljin hetken Hoikan rantaa, sitten vasemmalla oli Pieni-Valkeainen, jonka jälkeen Iso-Valkeainen ja Karhujärvi. Juuri tästä minä itäisessä(kin) Suomen kolkassa pidän: vaihtelevuudesta. Ja järvimaisemista!

Kuikuilin kaihoten suppilovahveroita ja herkkutatteja polun vieressä, ylitin jälleen uusia soita. Kun vastaan tuli sopivan leveitä pitkospuita, otin huilitauon. Rinkka pois selästä ja pitkäkseen pitkoksille, silmät hetkeksi kiinni, käsien ojennus taakse, kroppa suoraksi. Lepo. En sentään nokosia ottanut.

Ennen Tammikoskea Itärajan retkeilyreitti yhtyi vähäksi aikaa tiehen ja risteyksessä tulivat vastaan Yli-Vuokin opastetaulut kalastajille. Tammikoskelle olisi voinut kävellä tietäkin pitkin, mutta valitsin mieluummin polun.

Tammikosken laavu oli kuivalla kankaalla, edessään näkymä Alanteenjärvelle - itse Tammikoski ei laavulle näkynyt. Harkitsin jo jäädä laavulle yöksi, mutta kartta lupasi enää reilun kilometrin matkaa seuraavalle laavulle, niinpä päätin jatkaa matkaa sen verran. Kurkkasin Tammikosken kuohut ja astelin suopursumättäikköjen lävitse eteenpäin.


Louhenkoskelle päästyäni kyllä kysyin itseltäni, olisiko sittenkin pitänyt jäädä Tammikoskelle.  Louhenjoen laavu oli loistavassa paikassa, aivan kohisevan Louhenkosken vieressä, mutta kun kurkistin laavun sisäpuolelle, näin heti, että sadevesi oli päässyt useasta kohdasta katon läpi. "Päälaavun" vieressä oli toinen pienempi yöpaikaksi kelpaava, mutta ikävä kyllä siinä oli käynyt samoin. Sammaloitunut huopakatto ei ollut enää sataprosenttisen vedenpitävä.

Voi pahus! Olin ollut niin innoissani ajatuksesta käydä juuri tähän taloksi. Ei huvittanut toisaalta kääntyä takaisinkaan edelliselle laavulle, joten päädyin jatkamaan matkaa, olihan Aittojärven laavulle enää, noh, 10 kilometriä. Tokihan se vielä menisi ennen pimeää, eli olisin siellä viimeistään yhdeksän maissa.


Lähdin kävelemään sateeseen. Louhenkosken varresta seurasin jokea Louhenjärvelle ja nautin maisemasta sateesta huolimatta. Nivajärven päässä odotti Siikanivan siisti tulipaikka huusseineen - rakenteet jo hieman haperoina, mutta koska matkaa oli vielä jäljellä yöpaikkaan, oli parempi pistää töppöstä toisen eteen. Vaikka olinkin lähtenyt Itärajan retkeilyreitille, kuljin käytännössä UKK-reittiä, joka on muutenkin nimenä tunnetumpi. Toki UKK-reitti on vielä pidempi, alkaahan se Kolin tuntumasta ja jatkuu tätä Itärajan osuutta reippaasti kauemmas pohjoiseen.


Silta Siikanivan yli oli upea, mutta selvästi iäkkäänä jo korjauksen tarpeessa. Sillan lankut väsyvät ajan myötä, kuten kaidepuutkin, joiden jäkälöityminen oli päässyt hyvään alkuun. Ei tehnyt mieli pomppia... Palojärvi laski sillan alitse Nivajärveen.



Kohta olin kuivalla kankaalla astelemassa kohti Malahviaa ja Vienan reitin yhtymäkohtaa. Seuraavan lankkusillan jälkeen polku meni läheltä yhtä taloa, mutta en vieläkään nähnyt ihmisiä. Tätä voi hyvällä omatunnolla sanoa aika rauhalliseksi retkeilyreitiksi, mutta toki elokuun lopussa ei reiteillä muutenkaan ole ruuhkaa.

Vajaan parin kilometrin päässä Siikanivalta tuli vastaan soratie ja toisen retkeilyreitin, itä-länsi-suunnassa kulkevan Vienan reitin viitat. Olin kuullut siitä ylistystä jo ennen reissua ja täytyy myöntää, että teki hurjasti mieli kääntyä sille. Reittiviitta lupasi laavua vain 3 kilometrin päässä itään päin. Mennäkö vai eikö mennä? Laavupaikan nimi oli "Jumalan hyvä aho" ja se kuulosti erittäin kutsuvalta lepokeitaalta. Päätin kuitenkin jatkaa Itärajan reittiä pohjoiseen ja tulla joskus erikseen Vienan reitille, jolloin voisin kulkea sen kokonaan.


Vienan reitti ja Itärajan retkeilyreitti kulkivat kuivalla kankaalla ja harjun laella hetken yhtä matkaa, kunnes Vienan reitti erkani vasemmalle ja minä jatkoin suoraan eteenpäin. Vielä silloin, kun erotin Vienan reitin hirsisillan vasemmalla alapuolellani, ajattelin sitä Jumalan hyvän ahon laavua, mutta onneksi Aittojärvelle oli matkaa enää muutama kilometri. Selkäni ilmoitti, että rinkka on ihan kiva, mutta vielä kivempi silloin, kun ei ole selässäni.

Sinisellä merkittyä reittiä oli helppo seurata, mutta ison hiekkakuopan kohdalla kauhat olivat kuopaisseet myös polun reunaa ja samalla ehkä maaston reittimerkintöjäkin. Mietin, että eilen oli tullut karhun jätöksiä vastaan kolmet, tänään ei yksiäkään. Missä kontiot käpsehtivät?


Polku laskeutui vähitellen alemmas, Aittojärven rantaan, mistä alkoi aivan mahtava pätkä. Aittojärvi levittäytyi kummallekin puolelleni, sillä järven yli kurottautuvat kaksi pitkää niemeä kohtasivat hyvin lähellä toisiaan ja pieni silta yhdisti niemet toisiinsa aivan Aittojärven laavun luona. Kuikat huutelivat kirkkain kurkuin järveltä tervehdyksensä. Mikä ihana paikka jäädä yöksi!

Siisti laavu, tulipaikka, puuvaja, huussi, uusi pöytä penkkeineen. Mitä sitä muuta voisikaan kaivata? Tarkistin välittömästi sen, oliko laavun laverilattialla jälkiä katon vuotamisesta. Parissa kohdassa näkyi märkiä vesiläiskiä, niinpä levitin yöksi sadeviitan makuupussini päälle - ihan kaiken varalta. Sade ropisi laavun kattoon ja kun se laantui, voimistui järvellä puhkunut tuuli yhä kovemmaksi. Joutsenet kirkuivat tuulen ylitse. Käänsin kylkeä ja päätin pitää seuraavana päivänä lepopäivän Aittojärvellä. Ensin pitkät unet, sitten vaikka kirja esille, mikäs kiire tässä!

Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit

Jyväskylän alppiruusupuistossa

Alppiruusut jaksavat edelleen kukkia Jyväskylässä, mistä myös löytyy metsän siimekseen perustettu alppiruusupuisto. Tämä vuonna 1986 alkunsa saanut puisto on sukua Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitoksen alppiruusuohjelmalle, jonka suurin ja komein esimerkki löytyy Helsingin Haagasta . Jyväskylän alppiruusupuisto kätkeytyy melko hyvin Keltinmäen maastoon, Mäyrämäen rajamaille. Löysin puiston itse ensi kerran ihan vahingossa sillä suunnalla kävellessäni, toisen kerran suunnistin paikalle varta vasten kartan avulla (mutta kukat olivat vasta nuppuasteella). Vieressä eli Nääpikäntien puolella on vielä tällä hetkellä rakennustyömaa eikä kukkaloistoon ole erityisiä maasto-opasteita, mutta väriläiskät erottuvat hyvin niin tieltä kuin harvahkon metsikön keskeltä. Niinpä osasin nyt jo suoraan perille ja kukat kukkivat vielä runsaasti - eivätkä kaikki nuput ole vielä edes auenneet! Osa lajikkeista on tosin jo kukintansa loppupuolella. Komeat kukat piristävät kummas

Helvetinkolu, Ruovesi

Helvetinkolun alue vaikuttaa leppoisan vilkkaalta; puiston itäpuolisella Kankimäen parkkipaikalla on kohtalaisesti autoja. Iloinen kioskinpitäjä vinkkaa ottamaan tiskin edustalta kartallisen esitteen ja kysäisee, mitä reittiä aiomme kulkea, sillä rengasreitin paluuosuudella on kuulemma yhdessä kohdassa nyt hyvin märkää. Meidän kengillämme pitäisi kuitenkin pärjätä kuivin jaloin. Neljän kilometrin rengasreitillä on mielenkiintoinen nimi. Helvetistä itään -polun nimi ei suinkaan ole sukua John Steinbeckin romaanille Eedenistä itään , vaan Kotiteollisuuden kappaleelle . Polun suojelija on tämän vuoksi muusikko Jouni Hynynen . Aivan alkumatka on leveää pikkutietä. Sitten hyväkuntoinen polku kääntyy metsän siimekseen ja enää osittain lumisena. Polun vieressä muurahaispesässä on jo herätty horroksesta. Raskas lumi on selvästi rasittanut kaarelle taipuneita hentoja koivuja talven aikana. Metsän poikki solisee sulamisvesien täyttämä puro. Kapuamme ensimmäiset puurappuset ylös

Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Kun matkalla retkikohteeseen kohdattiin kesälomansa aloittanut joulupukki, sattui rengasrikko ja saimme kyytiin testattavaksi ravintolan paketoimia retkieväitä, voi sanoa viikonlopun retken alkaneen epätavanomaisesti... Viesti porukan toisen auton rengasrikosta saapui juuri kun olimme pysähtyneet menomatkakahveille Konneveden Häyrylänrantaan , missä vietettiin kesäkauden avajaisia (tiesitkö, että joulupukki ja joulumuori viettävät kesää Etelä-Konnevedellä Lapinsalossa ?). Sitten noudimme Törmälästä kartat sekä sovitut eväspaketit ja kun hinausautoasiat oli saatu kuntoon, pääsimme lopulta Vuori-Kalajan parkkipaikalle aloittamaan retkeä Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Vietimme jo alle kilometrin kävelyn jälkeen herkutteluhetken Vuori-Kalajan laavulla. Oli aika hauska avata Ravintola Hetken meille evästestausta varten toimittavat paikallisia herkkuja sisältävät paketit: Mannisen ruisleipää kera muikkumoussen, lähiseudun tuottajien aineksilla (mm. Ylämaan karja

Wivi Lönn -kävelyllä

Wivi Lönnin kadun komistuksen, kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen nykyisin omistaman ja arkkitehti Wivi Lönnin itselleen ja äidilleen suunnitteleman talon (1910) portti on auki. Opas Sanni Kankainen ohjaa aluksi kävelykierrokselle saapuneet sisälle somaan sivurakennukseen, jota kutsutaan kanalaksi. Harvassa kanalassa lie näin tyylikäs päätykolmio koristeineen! Rakennuksessa oli kanalan lisäksi tilaa myös esimerkiksi talousaskareisiin. Nyt kanojen orsien paikalla vasemmalla on vierashuone ja sisäänkäynnistä oikealla pieni kokoustila, jossa saamme aluksi katsoa Wivi Lönnistä ja tämän pihapiirin rakennuksista kertovan videon. Lönn asui Jyväskylässä vuosina 1911-18 ja ehti suunnitella kaupunkiin lukuisia rakennuksia, joista moni on säilynyt näihin päiviin saakka. Vehreässä puutarhassa kukkivat jo lukuisat kukat, kuten komea ukkolaukka. Omenapuut ovat ehtineet jo varistaa valkoiset kukkansa hoidetulle nurmelle. Omiin silmiini uusimmalta veistokselta näyttää tämä neitonen: sattuva

Nyrölän luontopolku

Nyrölän luontopolku löytyy Vesangan naapurista, läheltä Jyväskylän ja Petäjäveden rajaa. Polun varsinainen lähtöpaikka on Sikomäentien varressa lähellä Nyrölän koulua, mutta yhdyspolkua pitkin reitille pääsee myös Kallioplanetaariolta . Sunnuntai-iltapäivänä lähtöpisteen parkkipaikalla on toistakymmentä autoa, joten ulkoilijoita riittää. Opastaululta kulkijan lähettää matkaan Aaro J. Veijosen Luontopolku -runo, joka antaa vihjeen tulevasta: ... Saaren suuriin seikkailuihin / vetolossi ääneti vie / erämaassa erikoinen / kulkupeli, tämmöinen lie?... Luontopolku seuraa aluksi pikkutietä, ennen kuin kääntyy valoisaan kuusimetsään, jossa on tehty harvennushakkuuta. Opastaulujen lomassa reitin varrelta löytyy myös luontoaiheisia kysymyksiä kulkijoille.  Pysähdyn kuusikkoon lukemaan sinitiaisesta kertovaa opastaulua, kun kuulen linnun laulavan. Läheisellä kuusen oksalla keikkuu laulaa lurittelemassa... sinitiainen! Aikamoisen hyvä ajoitus... Luontopolun vieressä Saparo-niminen la