Itärajan retkeilyreitillä: Riionaho - Kirnulampi

Yöllä oli satanut. Hengitykseni huurusi aamulla, kun yritin houkutella itseäni könyämään makuupussin lämmöstä aamiaisen laittoon. Mikäs oli ollut uinaillessa, kun Riionahon laavulla oli pehmikkeenä oman makuualustan alla myös laavulle jätetty superlonpatja.

Aamupalaa laittaessa kokeilin ensimmäistä kertaa upouutta Trangian kaasupoltintani. Tähän saakka oli tullut kanniskeltua Marinolia matkassa keitinretkillä, mutta investoin viimeinkin sihisevään kaasupolttimoon ja kas, puurovesi kiehui hätkähdyttävän nopeasti! Minusta tuli heti retkikaasufani. Hitaana liikkeellelähtijänä olin silti polulla vasta yhdentoista jälkeen... Joku toinen olisi ollut takuulla jo päivämatkansa puolivälissä, mutta minä olen aamun torkku.

En pitänyt kiirettä myöskään tallustellessani kohti Veihtijärveä tänä Itärajan retkeilyreitin toisena päivänäni. Metsäpolun jälkeen alle kilometrin päästä tuli vastaan pikkutie, sitten hain heikosti erottuvan polun entiseltä hakkuuaukealta. Voi  kanttarellit, leikitään etten nähnyt teitä, koska minun ei ole mitään järkeä poimia teitä!

Elokuun lopussa maaston väritys oli upeasti punertumassa suo-osuuksilla. Kyllä, jossain tuossa jalkani alla on pitkospuu. Niitä Itärajan retkeilyreitillä riittää märemmissä paikoissa; välillä jopa ehjiä pitkoksia. Muutamilla lankuilla oli tervehdysläjiä aiemmin polulla astelleelta kulkijalta. Eivät höyrynneet, näytti siltä että kontio oli kulkenut samaa reittiä joko edellisenä päivänä tai sitä aiemmin.

Riionaholta oli noin kuuden kilometrin talsiminen  Kuhmon ja Suomussalmen rajalle, missä solahdin jännän ketjuportin läpi peura-aidan toiselle puolelle. Enpä ollut tällaista viritystä nähnyt aiemmin.

Pian aidan jälkeen suolämpäreen ylittävät pitkokset olivat ihan risana ja loikin lankunkappaleilta sekä mättäiltä toiselle, toivoen että pääsisin pahemmin uppoamatta ylitse. Onnistuihan se. Olin kiitollinen siitä, että jalassa olivat ehjät vaelluskengät; alkukesästä risahtanut vanha töppöseni ei olisi onnistunut pitämään varpaitani kuivina.

Polun varrella oli aivan hillittömästi hienoja naavapartakuusia. En muista, että olisin koskaan kulkenut sellaisessa... Naavikossa. Voi tätä ilman puhtautta Suomussalmella!

Peura-aidalta seurasin edellisen kulkijan pehmeään polkuun tallaamia jälkiä liian ajatuksissani, enkä huomannut että olisi pitänyt kääntyä. Hoksasin sen vasta löydettyäni itseni turhan läheltä peura-aitaa ja lammen rantaa, niinpä tein kiltisti U-käännöksen. Seuratessani jälkiä takaisin päin sininen maalimerkki tuli vastaan - jaahas, tuosta olisi pitänyt poiketa toiseen suuntaan.

Pidin Veihtijärven tulipaikalla piirakan mittaisen evästauon ja sitten matka jatkui kohti Kuivajärveä, minne Veihtijärveltä oli 10,5 kilometrin talsiminen. Teerirouva hätkähti polun vasemman puolen pöheikössä ja pölähti vauhdikkaasti kuusen kätköihin polun oikealle puolelle. Se luuli, etten minä nähnyt.

Veihtivaara toi vaihteeksi eteen soratien ja muutaman talon verran asutusta, minkä jälkeen edessä oli pienemmän tien kävelyä metsäautotien kääntöpaikalle saakka. Sitten taas metsä- ja suotaipaleelle.

Veihtivaaran jälkeen ei tarvinnut arvailla, mihin reitti jatkui, vaan merkinnät pitivät hyvin oikealla polulla. Ja tietenkin paperinen Kalevalapuiston ulkoilukarttani. Karttasovellusta pyrin kurkkaamaan vain silloin, kun on tarkemman kartan tarve.

Suota ylittäessä piti vain uskoa ja toivoa, että pitkospuut kantaisivat kohtalaisen hyvin... Onneksi takana ei ollut mikään supermärkä kesä. Tasainen maasto on kevyt ylittää, kun on ei-upottava kulkuväylä alla.

Suomaastossa on jotain niin yksinkertaisen kaunista. Näillä puuttomilla soilla näkee kauas, värit korostuvat huikeasti poutapäivänä. Aina suolle saapuessani pysähdyin tai hidastin, tähysin niin kauas kuin pystyin. Oliko jossain mesikämmen haistelemassa tuulta, väistämässä vaeltajaa?

Eipä ollut tälläkään pehmeän sammaleisella polulla ollut kiireeksi asti kulkijoita. Metsän keskellä vallitsi huumaavan hieno rauha; kaukana kavala maailma. Vaikka tässä olinkin vain lyhyen matkan päässä rajavyöhykkeeltä ja sen myötä paikoista, joissa oli sota-aikana ollut ihan toiset tunnelmat.

Kun astelin metsäautotietä soratielle ja huomasin että Kuivajärvelle olisi vain 1,5 kilometrin pisto, parkkeerasin rinkkani huilimaan puiden suojaan ja lähdin kepeälle kävelylenkille tälle kovasti hiljenneelle kylälle.Taisi peräti yksi auto huristella ohitseni.

Ulkuo runoja kuulin / Läpi sammalen sanoja / Läpi hirren hiiskutusta
Täällä käytyä tekee mieli lukea Kanteletarta tai Kalevalaa. 

Huovisten suvun lahjoittama, vaikuttava runonlaulajamuistomerkki on Kuivajärvellä aivan tien varressa. Aivan lähellä, toisella puolella tietä tarjoaa Domnan pirtti majoitusta. Olisikin ollut kiva yöpyä siellä, mutta en tullut edes kysyneeksi majapaikkaa, koska halusin kulkea pidemmän päivämatkan.

Vähän Domnan pirtiltä rajan suuntaan odotti vielä todella kaunis tsasouna, jonka kiersin ihaillen. Sisälle pyhättöön ei tietenkään päässyt. Kiinnostavia kohteita Kuivajärvellä olisi myös esimerkiksi kalmistosaari, mutta sinne pääsyyn tarvitsisi venheen.

Kuivajärvi on toinen kahdesta enää jäljellä olevasta vienalaiskylästä Suomessa. Ensimmäiset vienalaisasukkaat tulivat tänne 1700-luvun lopulla ja täällä puhuttiin pitkään vienankarjalaa. Runonlaulanta oli kylässä hallussa. Sota vei kyläläisten kodit, kun suomalaiset polttivat perinteiset vienalaisrakennukset tammi-helmikuussa 1940. Tulet sytytettiin siksi, että pelättiin neuvostojoukkojen etenemistä.

Tutkin karttaa vielä kerran. Vielä lähempänä itärajaa sijaitseva Hietajärven perinnetalokin olisi ollut kiva nähdä, mutta laskeskelin, että jos hilppaisin vielä vajaan neljän kilometrin päähän ja takaisin, olisin suunnittelemassani yöpaikassa aika myöhään. En myöskään uskonyt, että olisin päässyt perinnetaloon sisälle näin matkailusesongin jo päätyttyä.

Niinpä kävelin aurinkoisessa säässä soratietä takaisin rinkan luo, kampesin sen takaisin selkään ja tallasin tietä toiseen suuntaan, kunnes oli aika kääntyä jälleen metsään, oikealle tieltä. Metsähallituksen alueella oli kulkijalaskuri sekä edessä olevan Murhisalon kartta.  Huomasin olevani punaisilla maalitäplillä merkityllä ympyräreitillä, joka myös ohjasi kohti Kirnulammen laavua. En lähtenyt ylimääräiselle kierrokselle, vaan kuljin suorinta mahdollista reittiä.

Edessä oli jälleen osittain risoja pitkospuita ja huterat sillanjämät suopuron yli. Otin maasta hintelän rangan ja sen avustuksella kunnon loikan. Selvisin taas kuivin jaloin eteenpäin.
 

Polku kaartoi Konttisenlammen rantaan. Ei vieläkään ihmisiä, vain tätä autuaallista rauhaa.
Ihanaa, kohta saisin nostaa rinkan selästä ja heittäytyä pitkäkseni. Sää vaikutti siltä, että vaikka laavu olisi ihan risa, pärjäisin hyvin ilman telttaakin taivasalla.

Näin että olisin voinut oikaista laavulle Kirnulammen rantaa pitkin, mutta kuljin periaatteesta UKK-/Itärajan retkeilyreittiä pitkin perille. Ei ketään laavulla - sain taas majapaikan ylellisesti ihan itselleni. Ja kuinka kauniin paikan... Pieni mutta soma laavu, kuivia polttopuita tulien tekoon, laskeva aurinko, hiljaisuus, ja olikos tuo kuikka?

Keräsin vielä puolukoita ja mustikoita valmiiksi aamua varten, tein polttopouita ja laitoin pussimuonavalikoimastani riistapataa hautumaan. Oli ihanaa pestä jalat Kirnulammen yllättävän lämpimässä vedessä, virkistää varpaita. Aika mukavaa täällä Suomussalmella!