Itärajan retkeilyreitillä: Aittojärven lepopäivä

Taivas oli sininen, Aittojärven sunnuntaiaamu kaunis kuin koru, kun silmäni avautuivat ensi kerran kokonaan seitsemältä. Laskin että seuraavalle yöpaikkalaavulle olisi matkaa noin 27 kilometriä, joten ylös vääntäytyminen olisi ollut äärimmäisen fiksua, mahdollisimman pitkän ja valoisan patikointipäivän takaamiseksi. Yritin tarkistaa puhelimesta sääennusteen: ei verkkoa.  Ai pitäisi nousta  saman tien ylös, laittaa aamupöperöt ja lähteä reippaasti liikkeelle?

Oli myös yhtä hyvä tilaisuus kääntää kylkeä, tehdä herättyä tulet upeassa taukopaikassa, venytellä, lukea kirjaa, pitää yhden paikan rinkkaretriittiä, nauttia untuvatakin ja untuvapussin lämmöstä. Kuunnella kuikkien tarinointia Aittojärvellä.

Pari pikkulintua piti aamupalaveria lähimännyissä. Toinen pölähti kohta laavulle asti minua kurkkaamaan, mutta lennähti saman tien pois.

Olen yleensä painanut eteenpäin näillä kotimaisilla vaelluksilla ilman täydellisiä taukopäiviä, mutta sen verran opin keväisellä Englannin patikkamatkalla, että myös lepopäivillä on paikkansa. Niinpä päätin kääntää kylkeä. Mikäs kiire tässä!

Nousin viileään päivään viihtyisästä pikku petipesästäni vasta puolen päivän jälkeen. Öinen myrskytuuli oli kaikonnut, mutta tuuli puhalsi silti ajoittain melko navakasti.

Aittojärven vieraskirjaa selaillessa osui silmään laavubongari Reinon merkintä: hänelle Aittojärven laavu oli jo 134. laatuaan. Luin myös, että laavun katto oli uusittu vuonna 2010. Eipä ollut huopa kestänyt täysin eheänä montaa vuotta, tai sitten ne märät läiskät laverille olivat aiheutuneet jostain muusta kuin sadevesivalumista.  Eräät kulkijat olivat vuonna 2012 kommentoineet, että varsinkin pitkokset tarvitsisivat perushuoltoa ja että "kaikki retkeilijät eivät kohta reitillä pärjää".  Olivatkohan olivatko nuo vaeltajat matkalla etelään vai pohjoiseen?

Päivän huippukohtia lokoisan lepäilyn lisäksi oli se, kun pystykorva Tassu kipitti metsästäjäisäntänsä kanssa laavun ohitse kävelysillan yli ja puolen tunnin päästä takaisin. Linnut olivat pyrähtäneet lipettiin ennen ensimmäistäkään laukausta. Tassu suhtautui isäntänsä komennosta ymmärtäväisesti siihen, että en halunnut jakaa tulilla eväitäni sen kanssa. Oli kyllä piristävää vaihtelua rupatella vähän ihan oikean ihmisen kanssa, ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Olin poiminut upean herkkutatin polun vierestä iltapäiväkävelyllä ja valmistin iltaruuaksi omatekoista pataa valmiin pussiruuan sijasta. Eläköön tuore tatti, kuivatut palsternakat- ja paahdettu sipuli ja couscous, joista tuli ihana ateria.

Kun illan hämärtäessä istuin nuotiotulen loimussa, mietin, että turhan usein on tullut suunniteltua pitkiäkin päivämatkoja, vain siksi, että ehtisi kulkea tietyn reitin kokonaan tietyssä ajassa. Retken ei kuitenkaan tarvitse olla suorittamista, kilometrien puskemista ja aina vain sisukasta sinnittelyä. Itselleen voi ja saa olla armollinen. En ole kenellekään tilivelvollinen kulkemistani kilometreistä.

On tärkeää kuunnella itseään ja tehdä rinkkaretkelläkin niin, kuin tuntuu hyvältä. Tiesin, että joku toinen, minua hyväkuntoisempi, olisi varmasti tallannut tänä päivänä reittiä ripsakasti eteenpäin ja riemuinnut matkan etenemisestä taas mukavan kilometrimäärän verran eteenpäin. Vaan tarvitseeko minun puolustella lokoisaa leiripäivää? Ei tarvitse. Hitaus ja huilaus on ihan sallittua.