Siirry pääsisältöön

Itärajan retkeilyreitillä: Aittojärvi-Puras


Mikä upea aamu! Yöllä olin saanut ihailla tummaa elokuista tähtitaivasta ilman, että tarvitsi edes pujahtaa laavun uumenista ulos. Hetken totuttelin häikäisevään aurinkoon, sitten pakotin itseni vääntäytymään makuupussista jo puoli seitsemältä, sillä edessä oli vähän pidempi päivätaival, ehkä jopa 29 km. Sen verran oli matkaa edessä seuraavalle laavulle. Vaihtoehtona oli toki etsiä matkan varrelta paikka, mihin voisin viritellä sadeviitasta katoksen, jos alkaisi väsyttää aiemmin.


Aamupöperöiden jälkeen astelin Aittojärven pohjoispään mahtavan kaunista niemeä pitkin kuivaan kangasmaastoon, sitten edessä oli taasen kosteampaa ja soista maastoa. Oli maanantaiaamu ja jostain kantautui yksittäisen auton ääni, sitten hiljeni jälleen.

On ylellistä päästä nauttimaan tällaisesta hiljaisuuden kokemuksesta, missä äänimaailmana ovat pääosassa luonnon äänet ja vain satunnaisissa sivuosissa ihmisten tuottamat. Yksin kulkiessa ihmisäänituotantoa syntyy yleensä aika rajallisesti, jos ei tee mieli laulaa luikauttaa tai höpöttää itsekseen, mitä sitäkin tietysti tulee joskus tehtyä ;)  Vaikka nautin ypöyksin vaeltamisesta, aika hienoa olisi kulkea täällä myös porukalla!


Ennen Hukkalammen tulipaikkaa oli edessä vaihtelevaa suo-kangasmetsämaastoa, kera Kaartojärvien ja useiden suolampien. Suo-osuuksia odotin aina innolla, sillä koskaan ei voinut tietää, millaisessa kunnossa pitkospuut olisivat! Yleensä vesi ei noussut pitkospuiden päälle asti, mutta tulipa sitten vastaan sellainenkin pätkä. Eläköön ehjät, vedenpitävät vaelluskengät!


Polku oli pääosin ihan hyvässä tai ainakin kelvollisessa kunnossa. Pieniä yllätysesteitä, kuten kaatuneita puita, ei voi näillä syrjäisillä reiteillä estää, mutta äkkiäkös kaatuneen kelon kiertää. Polku-ura saattaa olla paikoin hento eli vähemmällä tallauksella, verrattuna vilkkaammin kuljettuihin vaellusreitteihin, mutta reittimerkinnät sinimaalilla (kera kartanluvun) takasivat sen, ettei eksymisestä ollut pelkoa.

Hukkalammen tulipaikalla istahdin alas tauolle suolammen rannalla harmaalle penkille, laskin rinkan pois selästä ja heittäydyin kohta pitkäkseni, selkää venyttelemään. Yritin olla ajattelematta edessä olevia kilometrejä rinkankantokilometreinä. Selkäni kestäisi, kunhan pitäisin riittävästi lepotaukoja; jalat samoin.


Hukkalammen jälkeen tuli vastaan jälleen upeaa suota, mutta sitten maasto muuttui kuivemmaksi. Metsäpolku vaihtui hiljalleen metsittyvän näköiseksi kärrytieksi ja aloin lähestyä Raatetta. Harmaantuneen sillan laidassa oli minkinloukku (hyvin tuttua mallia itselleni) ja huokasin mennessäni, että minkit ovat siis täälläkin riesana. Ylitin vielä pellon ja sitten edessä näkyikin jo Raatteen tie. 


Raatteen  vartiomuseon ovessa oli käsin kirjoitettu lappu, jossa luki että Museo on kiinni! Avoinna taas ensi kesänä. Näin ollen naapurirakennuksen kanttiiniinkaan ei päässyt teekupposelle. Pahus. Sen kerran kun täällä tulee käytyä. En ole nähnyt Raatteen tie-elokuvaa, enkä perehtynyt seudun sotahistoriaan ennalta, joten olisi ollut loistavaa päästä itse museoon oppimaan aiheesta lisää tässä paikan päällä. Vartiomuseossa kerrotaan ajasta ennen toista maailmansotaa. Rajavartiointi alkoi Suomussalmen Rajavaaralla vuonna 1918. 

Vartiomuseon pihakiveen kiinnitetyssä laatassa lukee: III Armeijakunta / Tiemme taisteluihin kulki tästä vuosina 1941-44. Sitä oli hurjaa ajatella. Ja on vieläkin, tätä kirjoittaessa. Suomussalmen huomattavimmat taistelupaikat talvisodassa on merkitty Raatteen museon vieressä olevaan karttaan, joka havainnollistaa, miten valtava määrä taistelupaikkoja täällä on ollut ja minä päivinä, talven kylmyydessä. Juuri tätä tietä olivat joukot kulkeneet.


Valkoiselta puuportilta alkoi rajavyöhyke, joten puomin toiselle puolelle ei ollut menemistä. Suomussalmen alueen taistelut käytiin talvisodassa 30.11.1939-10.1.1940. Neuvostojoukot ylittivät rajan 30. marraskuuta, eikä Raatteen vartiolla ollut tuolloin kuin pari 10 hengen ryhmää. Neuvostojoukkojen tavoitteena oli katkaista Suomi maamme kapeimmasta kohdasta eli jatkaa kulkua Ouluun saakka. Suomalaiset aloittivat viivytystaistelut ja ja joulukuussa paikalle saapuneen eversti Hjalmar Siilasvuon joukot saivat ohjeen käydä hyökkäykseen Suomussalmelle edennyttä neuvostodivisioonaa vastaan.

Siilasvuon johdolla käydyt taistelut olivat käännekohta. Suomalaiset lähtivät rohkeasti motittamaan neuvostojoukkoja ja onnistuivat yrityksessään. Ankaria tuhoamistaisteluja käytiin alueella 5.-7.1.1940 ja neuvostodivisioonien miestappiot olivat 5 000-23 000 kaatunutta; suomalaissotilaita menehtyi noin 900.


Seinämaalaus kanttiinirakennuksen seinässä muistutti rauhan alkamisesta. Talvisodan jälkeinen rauha alkoi 13.3.1940 kello 11. Neuvostohyökkäys ei ollut päässyt tavoitteeseensa ja rajalinja Suomussalmella pysyi ennallaan.

Juttelin hetken aikaa Raatteelle pysähtyneen matkailijaporukan kanssa ja kun he olivat lähteneet, istahdin evästauolle museon rappusille. Koko talvisota-sana saa toisen kaiun, kun käy paikassa, jossa taistelut ovat olleet totisinta, veristä totta. Sota-aikana reppu selässä kuljettiin näissä maisemissa eri asioilla, maata puolustamassa. Sen ansiosta minä sain kulkea täällä vapaasti, oman kantamukseni kanssa.


Raatteen tien muille muistomerkeille olisi ollut sen verran matkaa, että ne jäivät tällä reissulla väliin. Karttani kertoi, että Itärajan retkeilyreitti / UKK-reitti kääntyi noin kilometrin päästä tieltä pohjoiseen, mutta kuvittelin olevani fiksu, kun valitsin kävellä polun sijasta Rajavaaran kautta, tietä pitkin, ja kääntyä sieltä Raatesuon vieritse kulkevalle pikkutielle, jolle polkukin pian yhtyisi, ihan kohta talvireitin yhtymäkohdan jälkeen.

Että olisi tasaisempaa. Ja pah! Tasaisuudella oli hintansa.


Hietakoskelle johtava tie oli pitkään isorakeisen sepelin peitossa ja sadattelin typeryyttäni. En minä tällaiselle haikaillut, kyllä  metsäpolku olisi ollut ihan toista! Sepelitietä oli yksinkertaisesti kaameaa kävellä.

Kun se kirottu sepelipinnoite loppui ja alla oli vanha kunnon hiekkapintainen metsäautotie, olin superkiitollinen. Ymmärrän että tukkirekan alla tämä menee hyvin, mutta kävelijälle tämä kivikoko on tosi kökkö alusta.


Saavuin tietä pitkin samalla rajavyöhykkeen tykö. Rajavyöhykettä markkeerasivat keltaiset maalimerkit puissa, eikä linjan toiselle puolelle saa astua ilman lupaa. Piste. Okei, kurkotin kädelläni rajavyöhykkeen toiselle puolelle ja nappasin muutaman mustikan.


Oli ihan jännää kulkea näin lähellä itärajaa. Ennen Limpurinlammen tulipaikkaa rajavyöhyke on kuitenkin leveämpi kuin vaellusreitin pohjoisemmissa osissa, missä etenkin talvireitti seuraa pitkälti rajavyöhykkeen rajaa.

Limpurinlammen tulipaikka ei ollut kummoinen. Kivet reunustivat nuotiopaikkaa, mutta vaikka tulipaikka oli rannassa, ei se erityisesti houkutellut. Istahdin mieluummin tauolle tien varressa olevan epävirallisen "varanuotiopaikan" penkille huilaamaan, auringon lämpöön. Hyvä olikin, sillä vastassa oli kohta taas sitä onnetonta sepeliä asteltavaksi. Grrrr.


Päivämatka alkoi jo tuntua kropassa. Kun olin päässyt Hietakoskelle, Hietajärven eteläpäähän, odotin jo sitä, että taival päättyisi ja saisin oikaista pitkäkseni, riipiä rinkan selästäni. Hietajärven laavulle oli matkaa vielä / enää vajaat 3 kilometriä.

Polku Hietakoskelta laavulle oli alkumatkasta aika heikosti erottuva eli osittain umpeen kasvanut (kiitos muun muassa suopursujen), mutta reittiä pystyi kuitenkin seuraamaan. Pitkospuuraukat olivat vetäytyneet paikoin sammalen alle, mutta vastaan tuli vähitellen myös parempikuntoista lankkua ja hyvää metsäpolkua.

Pari kilometriä ennen Rajasärkkää saavuin viimein odottamalleni Hietajärven laavulle. Olin kuitenkin pyöritellyt päässäni ajatusta nukkumista vaihteeksi pehmeämmällä alustalla ja kelannut sitä, että taival Martinselkoselle tarkoittaisi toista noin 30 kilometrin päivämatkaa rinkka selässä. Istahdin laavulla alas ja tuumasin vielä kerran. Lyhyempi rinkkataival maistuisi paremmin. Entä tämä laavuyö? Yritin oljenkortta ja rimpautin kartalta löytyneeseen puhelinnumeroon: josko irtoaisi yösija läheisestä majatalosta. Ei ollut onnea: heillä ei ollut enää majoituspalveluita.


Kello oli noin kuusi illalla, kun lähdin kävelemään laavulta kohti Purasta. Ajattelin toiveikkaasti, että voisin yrittää vielä liftata ihmisten ilmoille ja vaihteeksi sisämajoitukseen. Polku parani koko ajan ja nautin Hietajärven maisemista ja pysähdyin ihastelemaan tätä luonnon taidokkaasti kuvioimaa keloa.


Loppumatkan maisemat Hietajärven pohjoispään särkkäharjuineen loivat levollisen tunnelman minuunkin. Kävelin hitaasti, sillä olin ollut liikkeellä jo pitkän päivän. Oli typotyyntä ja aivan hiljaista, omien askeleideni ääni jälleen kerran sitä suurinta mökää maisemassa. Ja senkin sai pysäytettyä pysähtymällä itse.


Astelin jälleen harjanteella, puhdasta järvivettä kummallakin puolellani. Aurinko loimotti häikäisevän kirkkaana mäntyjen lomitse, kun tassuttelin puolukanvarpujen ympäröimää, suloista polku kohti Purasta.

Päivän viimeiset kävelykilometrit, kenties? Tiedä häntä, mihin vielä päätyisin. Saisinko kyytiä kohti Hossaa, vai joutuisinko nukkumaan jossain puskassa matkan varrella? Hietajärven laavu oli ollut tosi kivan oloinen, mikähän minut sai sieltä lähtemään? Kas, tuossa on Rajasärkkä.

Saavuin lopulta tien varteen ja aloin toivoa, että edes yksi auto kulkisi tietä pitkin ja vieläpä oikeaan suuntaan, mutta sitten kännykkä pirahti. Entisestä majatalosta soitettiin ja kerrottiin, että tarjoavat minulle kuitenkin yöpaikan! Se soitto sai aikaan päivän leveimmän hymyni.

Olin sittenkin tehnyt oikean päätöksen jatkaessani matkaa laavulta vielä alkuillasta, tietämättä mitä edessä on. Enpä aamulla osannut aavistaa, että illalla nukkuisin peräti lakanoiden välissä. Oli aivan taivaallista päästä sekä ruokapöytään että saunaan päivän päätteeksi! Lämmin kiitos vaeltajalta aivan ihanille yllätysisännille lähtee vielä näin parin kuukauden jälkeen kauniiseen Purakseen :)


Retkipäivä: 30.8.2016

Kommentit

Suositut tekstit

Jyväskylän alppiruusupuistossa

Alppiruusut jaksavat edelleen kukkia Jyväskylässä, mistä myös löytyy metsän siimekseen perustettu alppiruusupuisto. Tämä vuonna 1986 alkunsa saanut puisto on sukua Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitoksen alppiruusuohjelmalle, jonka suurin ja komein esimerkki löytyy Helsingin Haagasta . Jyväskylän alppiruusupuisto kätkeytyy melko hyvin Keltinmäen maastoon, Mäyrämäen rajamaille. Löysin puiston itse ensi kerran ihan vahingossa sillä suunnalla kävellessäni, toisen kerran suunnistin paikalle varta vasten kartan avulla (mutta kukat olivat vasta nuppuasteella). Vieressä eli Nääpikäntien puolella on vielä tällä hetkellä rakennustyömaa eikä kukkaloistoon ole erityisiä maasto-opasteita, mutta väriläiskät erottuvat hyvin niin tieltä kuin harvahkon metsikön keskeltä. Niinpä osasin nyt jo suoraan perille ja kukat kukkivat vielä runsaasti - eivätkä kaikki nuput ole vielä edes auenneet! Osa lajikkeista on tosin jo kukintansa loppupuolella. Komeat kukat piristävät kummas

Helvetinkolu, Ruovesi

Helvetinkolun alue vaikuttaa leppoisan vilkkaalta; puiston itäpuolisella Kankimäen parkkipaikalla on kohtalaisesti autoja. Iloinen kioskinpitäjä vinkkaa ottamaan tiskin edustalta kartallisen esitteen ja kysäisee, mitä reittiä aiomme kulkea, sillä rengasreitin paluuosuudella on kuulemma yhdessä kohdassa nyt hyvin märkää. Meidän kengillämme pitäisi kuitenkin pärjätä kuivin jaloin. Neljän kilometrin rengasreitillä on mielenkiintoinen nimi. Helvetistä itään -polun nimi ei suinkaan ole sukua John Steinbeckin romaanille Eedenistä itään , vaan Kotiteollisuuden kappaleelle . Polun suojelija on tämän vuoksi muusikko Jouni Hynynen . Aivan alkumatka on leveää pikkutietä. Sitten hyväkuntoinen polku kääntyy metsän siimekseen ja enää osittain lumisena. Polun vieressä muurahaispesässä on jo herätty horroksesta. Raskas lumi on selvästi rasittanut kaarelle taipuneita hentoja koivuja talven aikana. Metsän poikki solisee sulamisvesien täyttämä puro. Kapuamme ensimmäiset puurappuset ylös

Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Kun matkalla retkikohteeseen kohdattiin kesälomansa aloittanut joulupukki, sattui rengasrikko ja saimme kyytiin testattavaksi ravintolan paketoimia retkieväitä, voi sanoa viikonlopun retken alkaneen epätavanomaisesti... Viesti porukan toisen auton rengasrikosta saapui juuri kun olimme pysähtyneet menomatkakahveille Konneveden Häyrylänrantaan , missä vietettiin kesäkauden avajaisia (tiesitkö, että joulupukki ja joulumuori viettävät kesää Etelä-Konnevedellä Lapinsalossa ?). Sitten noudimme Törmälästä kartat sekä sovitut eväspaketit ja kun hinausautoasiat oli saatu kuntoon, pääsimme lopulta Vuori-Kalajan parkkipaikalle aloittamaan retkeä Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Vietimme jo alle kilometrin kävelyn jälkeen herkutteluhetken Vuori-Kalajan laavulla. Oli aika hauska avata Ravintola Hetken meille evästestausta varten toimittavat paikallisia herkkuja sisältävät paketit: Mannisen ruisleipää kera muikkumoussen, lähiseudun tuottajien aineksilla (mm. Ylämaan karja

Wivi Lönn -kävelyllä

Wivi Lönnin kadun komistuksen, kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen nykyisin omistaman ja arkkitehti Wivi Lönnin itselleen ja äidilleen suunnitteleman talon (1910) portti on auki. Opas Sanni Kankainen ohjaa aluksi kävelykierrokselle saapuneet sisälle somaan sivurakennukseen, jota kutsutaan kanalaksi. Harvassa kanalassa lie näin tyylikäs päätykolmio koristeineen! Rakennuksessa oli kanalan lisäksi tilaa myös esimerkiksi talousaskareisiin. Nyt kanojen orsien paikalla vasemmalla on vierashuone ja sisäänkäynnistä oikealla pieni kokoustila, jossa saamme aluksi katsoa Wivi Lönnistä ja tämän pihapiirin rakennuksista kertovan videon. Lönn asui Jyväskylässä vuosina 1911-18 ja ehti suunnitella kaupunkiin lukuisia rakennuksia, joista moni on säilynyt näihin päiviin saakka. Vehreässä puutarhassa kukkivat jo lukuisat kukat, kuten komea ukkolaukka. Omenapuut ovat ehtineet jo varistaa valkoiset kukkansa hoidetulle nurmelle. Omiin silmiini uusimmalta veistokselta näyttää tämä neitonen: sattuva

Nyrölän luontopolku

Nyrölän luontopolku löytyy Vesangan naapurista, läheltä Jyväskylän ja Petäjäveden rajaa. Polun varsinainen lähtöpaikka on Sikomäentien varressa lähellä Nyrölän koulua, mutta yhdyspolkua pitkin reitille pääsee myös Kallioplanetaariolta . Sunnuntai-iltapäivänä lähtöpisteen parkkipaikalla on toistakymmentä autoa, joten ulkoilijoita riittää. Opastaululta kulkijan lähettää matkaan Aaro J. Veijosen Luontopolku -runo, joka antaa vihjeen tulevasta: ... Saaren suuriin seikkailuihin / vetolossi ääneti vie / erämaassa erikoinen / kulkupeli, tämmöinen lie?... Luontopolku seuraa aluksi pikkutietä, ennen kuin kääntyy valoisaan kuusimetsään, jossa on tehty harvennushakkuuta. Opastaulujen lomassa reitin varrelta löytyy myös luontoaiheisia kysymyksiä kulkijoille.  Pysähdyn kuusikkoon lukemaan sinitiaisesta kertovaa opastaulua, kun kuulen linnun laulavan. Läheisellä kuusen oksalla keikkuu laulaa lurittelemassa... sinitiainen! Aikamoisen hyvä ajoitus... Luontopolun vieressä Saparo-niminen la