Vetämättömin askelin
Seison kadunkulmassa ja mietin, mihin suuntaan kävellä. Edessäni oleva iso kartta ei auta yhtään, sillä näen siinä vain katujen muodot; kirjainmerkkejä en ymmärrä. Ilman kartanlukutaitoa olen eksyksissä, vaikka tiedän osoitteen, jossa olen. Kun kysyn viereisestä rakennuksesta, missä on kävelykatu, kolmas henkilö pyytää paikalle neljännen. Hän piirtää kuittilapun taakse yksinkertaisen kartan, jossa on vain tämä risteys, sekä neuvoo kävelemään ensin kadun yli ja sitten vasemmalle kymmenen minuuttia.
Lopulta löydän kävelykatualueen. Tietenkin eri suunnasta kuin piirros mielestäni näytti. Autojen jatkuva tööttäys kuuluu siellä vaimeampana.
Kävelykorttelissa jalat väsyvät nopeasti, oli alla sitten marmoria, puuritilöitä tai kiveä, eivätkä alatasolle upotettu 35 cm:n syvyinen vesiuoma tai muutama jättikokoinen muovipuu tuo feng shui-rauhaa. Liukuportaiden yläpään pronssiveistoksessa varakas vanha herra istuu riksakyydissä lepuuttamassa jalkojaan. Riksakuskilla ei ole polkupyörää, vaan hän vetää isäntäänsä jalan. Tunnen itseni lähes yhtä jähmettyneeksi kävelijäksi. Omana painolastinani tosin on kielitaidottomuus, jonka vuoksi minut on tuomittu kävelemään vain säälittävää ostosikkunoiden väliä.
Kun on tottunut kävelemään vain vaimeassa metelissä tai hiljaisuudessa, Wuxin katujen eläväisyys hämmentää korvia. Katua ylittäessä on oltava valppaana, ettei jostain vain suhahda autoa tai muuta moottoripeliä (usein valoitta pimeälläkin), hiljaista mopoa tai polkupyörää. Jalankulkijat puikkelehtivat neli-tai kuusikaistaisten teiden yli ajoneuvojen seassa kaista kerrallaan. Ylitysaikaa sekunneissa mittaavat digitaalinumerot vajuvat nollaksi vihreän jalankulkuvalon yllä, kun olen vielä keskellä ajorataa. Jokin suhahtaa taas ohitseni, eikä osu vieläkään.
Kommentit
Lähetä kommentti