Noin puolen tunnin automatkan päässä Joensuusta pääsee hieman vaativammalle kävelyreitille,
Kolvananuuron rotkolaaksoon. Jalassa on syytä olla tukevat kengät, eikä vaellussauva haittaisi ainakaan silloin, kun maa on märkä. Viitisen kilometriä kuulostaa ehkä lyhyeltä, mutta muutama tunti menee kulkiessa aivan huomaamatta.
Lähden liikkeelle Matovaaran parkkipaikalta (P-paikan varustus: penkit, siisti huussi ja infotaulu) myöhään iltapäivällä, kun pilvien takaa esiin tullut aurinko innostuu taas kirkastamaan maiseman värejä. Sammaleisen kuusikon ja nuoren lehtimetsän jälkeen opasteet ohjaavat rinnettä alas Pienelle Koirilammelle, missä vallitsee hiiskumaton hiljaisuus. Metsän kuvajaiset heijastuvat tyyneen veteen. Vasemmalla puolella kohoaa upea viisto, jyrkkä sammalikkorinne suorine kuusineen.
Huolletulle tulipaikalle olisi mukava jäädä eväitä nauttimaan, mutta koska valoisaa aikaa on rajallisesti, jatkan kulkua pitkin rotkon pohjaa, puroa seuraten. Oranssein maalitäplin merkitty polku muuttuu yhä louhikkoisemmaksi ja kulku hidastuu, mitä kapeammaksi kiviuoma käy. Kivien lomasta kuuluu hauskaa puron solinaa.
Astun juurakolta ja kivenlohkareelta toiselle ja kiittelen sitä, ettei nyt sada. Askelkivet ovat toisinaan kosteita ja kulkiessa on oltava varovainen. Opastetauluja kasveista ja eläimistä on melko tiheässä. Täällä on kanadanmajavaa ja lepakoita, erilaisia saniaisia ja ties mitä kasveja, joista en ole aiemmin kuullutkaan. Alueen geologiaa ja muinaishistoriaa selvitetään myös havainnekuvien avulla.
Sen sijaan tälle mystiselle "Pyhän raja"-tekstillä varustetulle vanhanmalliselle hakaristille ei ole selitystaulua. Kiveä ja louhikkoa riittää niin jalkojen alla kuin toisinaan rinteessä louhikkovalumana.
Kolvananuuron vasemmalla, koillislaidalla paljastuvat lopulta puiden lomasta jotakuinkin pystysuorat, korkeat kallioseinämät. Huimaa! Pian sen jälkeen polku ylittää puron uoman ja alkaa kapuaminen hienon rotkon pohjalta ylös, takaisin lähtöpaikkaa kohti.
Polku kulkee alkuun hilpeästi jyrkän rinteen reunalla, mutta silti ei hirvitä. Hiki kihoaa otsalle, kun kapuan yhä ylemmäs. Kaivaako vesipullo repusta nyt vai vasta päätepisteessä... Kun polku sitten levenee ja silmät voivat paremmin tarkkailla myös polun vieriä silloinkin, kun en ole pysähtynyt, löytyy jokunen sienikin tuliaisiksi. Tatinkerääjät ovat tosin ehtineet edelle ja putsanneet herkkutattinsa polun laitaan. Kaipa niitäkin vielä syvemmältä metsästä löytyisi, mutta toisaalta, tällä luonnonsuojelualueella kehotetaan pysymään polulla.
Mikä mainio metsäretkipäivä! Iso kiitos Metsähallitukselle näistä hoidetuista reiteistä taukopaikkoineen. Mikäli reittejä ei pidettäisi kunnossa ja huollettaisi, olisi näissä hienoissa luontokohteissa ikävä kyllä huomattavasti roskaisempaa ja tulipaikkojen ympäristössä rajusti kaarnavaurioita sekä hätäpäissään nuotiopuiksi kaadettujen puiden jämiä. Toivottavasti Metsähallituksen rahoitusta ei nyt jouduta leikkaamaan niin pahasti, että tällaiset jokamiehenpalvelut eivät kärsisi, sillä viimeinen kärsijä on luonto.
Kommentit
Lähetä kommentti