Kirkas, kirkkaampi, kirkkain. Syysvalot ja -värit valloittavat. Kortesuon maisemapellon jäljelle jääneet auringonkukat (kimpunkerääjiä riittää) sinnittelevät edelleen, vaikka maa viilenee, ja pyrkivät avautumaan. "Äiti mää menin yöperhoslabyrinttiin!" huutaa pieni poika, ja puikkelehtii kukanvarsien välissä. Kohta hän menee kukkakimppua keräävän äitinsä luo. "Kato äiti, tää on sulle, kaikista ihanin kukka!"
Palstaviljelmillä korjataan edelleen satoa. Pellon vieressä kävelytiellä edelläni kävelevä kameralaukkumies pysähtyy vesilätäkön luona ja kuvaa ruskakoivujen heijastusta veden pinnasta.
Menen Harjulle ja poikkean polulta, kun katselen rinteeltä maisemia keskustaan päin. Alarinteessä, viimeistä kerrostalopalastaan odottavan rakennustyömaan nurkkauksen (entisaika: linja-autoaseman bussiparkki) vastapäätä on harvinaisuus, ihan oikea omenapuu, eikä mikään koristesellainen. Ainakaan hedelmien koosta päätellen. Alaoksilla ei näy omenia. Ehkä joku on jo käynyt sosialisoimassa yhteispuusta evästä matkaansa.
Harjun poluilla vastaanhölkkääjillä on poikkeuksetta musiikkinappi korvassaan. Askelrytmin takia vai siksi, että ei tarvitse kuulla ääniä ympäriltään? Neron portaiden vierustoja koristavat edelleen annansilmät ja iloisen keltaiset ja oranssit kukat, olisiko tuo krassia... Saavun Harjun toiseen päähän ja ylitän kadun; nyt kohti Seminaarinmäen kampuksen värimaailmaa. Vaasankadun yläpään kerrostalon pihassa on istuskelijoita vaille idylli. Pöytäryhmä maahan varisseiden vaahteranlehtien keskellä. Siinä sopisi siemailla iltapäiväteetä ja lukea kirjaa.
Kommentit
Lähetä kommentti