Jyväskylä: kevätpäivän ohikulkua

Kala kylpee turkoosina säkenöivässä vedessä, siis melkein kuin etelän mailla. Missä tämä pieni kivikalanen polskii?

Sunnuntaikalastaja yrittää saada kalaa ottamaan onkeensa Oikokadulla, Mäki-Matin perhepuiston naapurissa. Pitkäkadun puolella päivystää muutama muu kivihahmo, lisää kivihahmoja löytyy niin perhepuistosta kuin sen  Voionmaankadun puoleisella laidalta. Onkohan asialla ollut kuvataiteilija Kari Alonen? Nimilaattaa ei näy.

Jatkan matkaa Norssin takaa halki Jyväskylän yliopiston edelleen ison remonttitouhun kourissa olevan Seminaarinmäen kampuksen. Enää en pysy perässä, mitä rempataan milloinkin; muovihuppuja ja suljettuja reittejä riittää. Pujahdan Villa Ranan hiljaiseen puutarhaan. Punatiiliaidan viereinen puu on saanut kaverikseen nöyrästi kumartelevan varjopuun.

Villa Ranan puutarha on kokenut todellisen muodonmuutoksen, enkä tarkoita sitä että lumet ovat sulaneet. Rinnemaisemaa on pengerretty, laajalle levinneet ruusupensaat poistettu.

Viime vuonna maan peittämistä opettelivat jo upouudet ruohonsiemenet, joiden tarkoitus on muuttaa rinnemaisema vihreän nurmikon keitaaksi. On tähän Villa Ranan puutarhan väljennykseen silti totuttelemista, sillä olin jo ehtinyt tottua ja kiintyä viehättävästi villiintyneeseen puutarhaan. Minneköhän ovat puiden kätköissä olleet taimilavat muuttaneet?

Toisaalta, nyt on toivoa että Villa Ranan puutarhasta Taavettilan riihelle johtava polku ei ole enää yhtä mutainen kuin ennen; sen tilalle on sijoitettu toiveikkaasti hiekkakäytävä. Jatkan matkaa Taavettilan riihen ohi Ilokiven (sen kiven, ei ravintolan!) suuntaan ja etsin kevään merkkejä rinnemetsiköstä. Kyllä, vihreää alkaa jo nousta!

Kivetty oja seurailee Seminaarinmäen rinnettä pitkän matkaa, loivasti alamäkeen, kunnes se laskeutuu jyrkästi alas, Seminaarinkadun laitaan, suoraan ritilän suojaamaan viemäriaukkoon. Tämä on sitä liki kadonnutta rakentamisperinnettä: oikein sijoitetut ja tehdyt ojat suojaavat teitä ja katuja loistavasti valumavesiltä...

Vaikka näin hieno sää onkin, poikkean kampukselta toviksi Alvar Aalto-museoon - ja normaalista poiketen en pelkälle teekupposelle - sillä Ohikulkija-videoteos (Elena Näsänen) sopii juuri tähän päivään. Kuljenhan itsekin teoksen päähenkilön lailla ohi rakennusten ja puutarhojen, pysähdyn, otan valokuvia, istun alas, pohdin sitä sun tätä, jatkan matkaa. Alvar Aallon teosten jäljillä liikkuva videoteos alkaa tasatunnein ja puolelta; 24 minuuttia sen parissa kuluu nopeasti, sillä Yuko Takedan olemuksessa on jotain vangitsevaa.

Videon naapuritilassa on esillä myös Elena Näsäsen vähäeleisiä, hienoja valokuvia Yuko Takedasta. Ilmeikkyys on pienestä kiinni. Sitten onkin aika siirtyä takaisin ulos, ohikulkemaan taas itsekin...

Mattilanniemessä, Jyväsjärven rannassa, ei enää tee yhtään mieli jäälle; hiljakseen tummeneva jääpeite alkaa jo osoittaa lupaavasti sulamisen merkkejä. Jokohan vappuna olisi Jyväsjärvi vapaa jäästä?

Nousen Lounaispuiston hiekkakäytäviä ylämäkeen ja saavun rappusille, joita somistaa pirtsakka, raidallinen matonkudegraffiti. Lounaispuiston perinteikkäällä kioskilla on aurinkoisen päivän kunniaksi hilpeä meininki - iloista väkeä istuskelee turisemassa terassilla. Taidanpa minäkin etsiytyä kevään ensimmäisen jäätelötötterön ääreen.