Leivonmäen lumikenkäretki

Leivonmäen kansallispuisto on nyt juhlatunnelmissa: tämän keskisuomalaisen kansallispuiston perustamisesta on kulunut 10 vuotta. Niin se aika vierii. Puiston perustamisen aikoihin vuonna 2003 Leivonmäen kunta oli vielä itsenäinen, mutta se liitettiin Joutsaan vuoden 2008 alusta.

Saavun Selänpohjan puoleiselle autiolle parkkipaikalle aamukymmenen tienovilla. Puiston tunnuseläin, kehrääjä, ei ole sekään vielä liikkeellä - lintuset talvehtivat lämpimämmillä seuduilla. Nappaan lumikengät kainaloon, valitsen infotaulun kartalta reitin ja katson Harjunkierroksen reitin alkua. Pärjäisikö sittenkin niitä ilman? Hmm, ehkä on sittenkin mukavampi, että kenkä ei uppoa yllättäen hankeen.

Harjukierros ohjaa minut luonnollisesti harjumaisemaan. Onkohan suppien pohjalla lumen alla kosteaa suota vai kuivaa kangasta? Lumella on jo hitusen verran puista tippuneita neulasia ja muuta keväthangen roskaa, mikä kertoo talven loppusuoran häämöttävän.

Pienten tassunjälkien ohella lumelta löytyy myös yksittäisiä piirtoja - säväyttäviä siiveniskuja. Kuka onkaan tässä leiskauttanut jälkensä hangelle ja missä puuhassa?

Vähitellen keli alkaa kirkastua ja maasto muuttuu yhä kumpuilevammaksi. Tässä on jotain hauskaa - tikkusuorina sojottavia mäntyjä, valkoisia kumpareita... Ja mukavan helppokulkuista.

Kapuan korkeamman harjun laelle, missä punatäplin merkattu reitti jatkaa suoraan eteenpäin. Vasemmalla puolellani rinne viettää melko jyrkästi  suoraan järveen. Tämä on varmasti huikaisevan kaunista myös sitten kun lumi on sulanut ja vesi väikkyy kirkkaana!

Kohta Harjunkierros laskeutuu yläilmoista alemmas, käy suon laidassa ja sitten puusto vaihtuu toviksi: mäntyvoittoinen kangas tekee tilaa rantamaiseman koivikolle ja muille lehtipuille. Tässä on selvästi kosteampi alue ja jossain jalkojeni alla on kenties pitkoksiakin. Ainakin Erijärvien välinen kannas vaikuttaa juuri sellaiselta paikalta, että siitä avitetaan lankkuja pitkin toiselle puolelle.

Sitten koittaa jälleen mäntykankaan vuoro, mutta pian saavun Rutajärven maisemiin ja on valittava, menenkö suorinta tietä läheiselle Lintuniemen kodalle vai poikkeanko myös Joutsniemessä, joka on hyvin pitkä, kapea Rutajärveen pistävä niemi. No, kun nyt olen täällä asti... Siispä seuraamaan sinisiä reittimerkkejä Joutsniemeen.

Joutsniemen tulipaikka on upealla paikalla, tästä vielä pitkälle eteenpäin jatkuvan kapean harjun kupeessa. Tulipaikalta näkee sekä pitkulaisen niemen muodon että mahtavan järvimaiseman. Päätän jättää niemen päässä käymisen lumettomalle retkelle ihan tarkoituksella. On hyvä pitää itsellä täky tulla tänne varmasti uudelleen.

Jos lumen peittämä reitti edelläni onkin näyttänyt harvaan astutulta, todistaa Joutsniemen tulipaikka, että täällä käydään hyvinkin ahkerasti. Ohitse rauhallisesti ajava moottorikelkka todistaa, että Rutajärven hiihtoladut pidetään erinomaisessa kunnossa, joten täällä on hyvä poiketa tulilla kesken hiihtolenkin.

Sinitaivas aurinkoineen houkuttelee minutkin hyvin helposti Rutajärven jäälle. On ylellistä kulkea puhtaalla lumella näin hienolla kelillä, vain kevyen viiman suhistessa korvissani. Missä ovat kaikki muut?

Suuntaan askeleeni suoraan jään poikki kohti Lintuniemen puolikotaa, johon saavun harjanteen takaa. Haistan aivan oikein: ilmassa leijailee savun tuoksu. Paikalle saapunut hiihtäjä on jo tehnyt ehtinyt olla tovin tulilla ja saan eväsmakkarani paistettua saman tien. Mikä hieno taukopaikka! Hiihtäjä nousee ja lähtee nauttimaan jäästä eräsuksillaan.

Lintuniemen puolikodan viereisessä puuvajalla on iloinen yllätys: pärekatto. On kiva nähdä tällaisessa paikassa esimerkki perinnerakentamisesta.

Leivonmäen kansallispuisto näyttää tänä talvipäivänä hyvinkin kauniit kasvot; käännän vielä kerran katseeni aurinkoon ennen kuin on aika tarpoa takaisin lähtöpaikkaan ja huristaa pois. Heipä hei, Rutajärvi - nähdään taas!