Tuhnunvuori-Laukko, Vesilahti

Tuhnunvuori ei ehkä kuulosta kummoiselta, mutta yhtä kaikki se on yksi Vesilahden viehättävistä luontokohteista. Hinsalan Tuhnunvuori sijaitsee lyhyen matkan päässä Laukosta, Klaus Kurjen matkailutien varrella. Sain kyydin Hinsalan- ja Sierimontien risteykseen, mistä oli vain parinsadan metrin kävelymatka tietä pitkin metsäpolulle. Polun alussa odotti Tuhnunvuoren historiasta kertova opastaulu - ahaa, Elias Lönnrot! Elinan surma! - ja siniset pikkuviitat näyttivät reitin eteenpäin.

Matka Tuhnun- eli Pirunvuorelle ei ollut pitkä (noin puoli kilometriä), mutta muutamia esteitä oli tiellä kohtalon. Oli hupaisaa nähdä polulla hevosenkengän painaumia, kun polku oli muutenkin paikoin suorastaan esterata! Ovatko nämä puunrungot ihan luontaisesti kaatuneet suoraan polun poikki vai onko ne siihen vasiten aseteltu... Vaan eipä tästä läpi kulkeminen ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Hyvin huonojalkaisille en Tuhnunvuoren polkua silti suosittelisi, koska polulla on muutenkin joitakin muhkuraisia kohtia.

Pyhäjärven selkä tuli näkyviin päästyäni Tuhnunvuoren levähdyspaikalle. Tuhnunvuorella on romanttista historiaa enemmänkin, mutta läheisin tarina minulle on se, että vesilahtelainen ystäväni Inka, Vuoden kylähullu 2015, kihlautui armaansa kanssa juuri siellä. En usko, että he ovat ainoa pari, joka on täällä toisilleen lupautunut!

Laskeuduin kalliolta alas pieneen niemenkärkeen, missä on pieni istuskeluun tai pötköttelyyn sopiva lavan tapainen, mutta ei laavua tai virallista tulipaikkaa.  Tuhnunvuoren opastetaulussakin oli nimen omaan sanottu, että avotulen tekeminen on tällä alueella kielletty, koska maasto on kuivaa mäntykangasta. Jos tässä aikoo siis kuumaa evästä nauttia, on sellaiset otettava mukaan termoksessa tai valmistettava retkikeittimellä.

Elias Lönnrot liikkui näillä main suksilla Laukon kartanolta, missä hän toimi kotiopettajana. Läheisen, tästä paikasta vasemmalle jäävän niemen takaa näkisi Sammassaaret, joiden kuninkaaksi Lönnrot nimesi 7-vuotiaan oppilaansa Kaarlo Wilhon. Pieni poika halusi kuitenkin mieluummin Lönnrotin jousipyssyn!

Niemekkeen oikealla puolella kohoavat vedestä pystysuorat kalliot. Niiden takana, Sierimonlahden toisella puolen, on kartan mukaan Hulluharju, jonka maastoon on haudattu rautakautinen pakanapäällikkö Kirmukarmu.

Muistin että täältä piti löytymän myös luola, tietenkin Pirunluola nimeltään. Arvelin, että luola olisi tuolla jyrkkien kallioiden uumenissa ja päätin mennä kohtapuoliin sitä etsimään. Olisipa luola merkitty, sillä en ole niitä parhaimpia luolien vainuajia.

Ajatukseni harhautuivat luolista aivan toisaalle, kun kapusin Pyhäjärven rannasta vähän matkaa ylöspäin. Kypsiä mustikoita! Kyseessä olivat kesän ensimmäiset mustikkani, joten vietin tovin napsimalla marjoja suuhuni. Vielä tuosta, ja tuosta, ja nuo nyt vielä...

Tuhnunvuoren kalliot ovat todella kauniita, eivätkä pelkästään hienojen mustikkamättäidensä ansiosta. Syksyllä täältä löytänee puolukoitakin. Kävelin kallioiden reunaa vähän matkaa länteen päin, kunnes huomasin että vastaan tulisi kohta kesämökki. Niinpä käännyin takaisin. Jospa seuraavaksi Pirunluolaa kohti.

Kallioita peittävät vehreiden sammalmättäiden lisäksi myös upeat, palleroiset jäkälät.

Viereiseltä nyppylältä, sieltä jyrkkien kallioseinämien päältä, näki maisemat vielä paremmin. Mutta mistäköhän se Pirunluola löytyisi? Paikalla ei ollut sinne opastavaa viittaa ja olin nähnyt luolasta vain maininnan Vesilahden matkailukartan tekstissä sekä Tuhnunvuoren opastaulussa.

Tämä lienee se kallio, jolta Klaus Kurki ja Kirsti tarinan mukaan syöksyivät Pyhäjärveen, Elinan surma -runon mukaan, kun Kirsti-piika oli valheellisesti väittänyt Elina-morsiamen pettäneen Klausia ja tästä vihastunut Klaus Kurki oli polttanut tuvan, jossa Elina ja heidän poikalapsensa olivat.  Elias Lönnrot keräsi kansanrunoja Vesilahdella Laukossa ollessaan, merkitsi runon muistiin ja niin kalevalamittainen Elinan surma päätyi Kantelettareen.

Päättelin että Pirunluola löytyisi jostain tuolta jyrkän rinteen alta ja lähdin laskeutumaan rinnettä alas. Maa oli jo valmiiksi märkää ja taivaalta tipahti muutama pisara vettäkin kuin enteenä, mikä ei ole koskaan hyvä juttu, kun liikutaan kallioilla. Tuppaavat käymään liukkaiksi.

Jouduin ottamaan varmuuden vuoksi kädetkin avuksi alas kapuamisessa, tarraamaan rinteen puihin ja toivomaan parasta. Kun olin päässyt jo lähes alas saakka, tuli hankalampi kohta vastaan ja oli päätettävä, mitä tehdä. Tarkastelin paikaltani mahdollisia laskeutumisreittejä vielä kerran ja tuumasin, että taitaa olla fiksumpaa kavuta takaisin ylös. Taas yksi luola, jossa en ihan päässyt käymään, mutta ei voi mitään. Enkä tietysti voinut edes olla varma siitä, olinko yrittänyt etsiä luolaa oikeasta kohdasta!

Palasin takaisin Hinsalantielle ja lähdin kävelemään sen laitaa pitkin Laukon kartanon suuntaan.
Mikäpä rakennus olisi hauskempaa nähdä maalaismaiseman halki kulkevalla tiellä kuin maitolaituri, vaikka maitotonkkia ei niissä enää näekään! Maitolaitureita kun on enää niin harvassa.

Tuntui tosi kivalta kävellä rauhallisessa maalaismaisemassa, jossa autoja meni ohi vain harvakseltaan matkallaan Hinsalan suuntaan ja ketokukkasia riitti tien poskessa. Syy tien rauhallisuuteen on se, että Hinsalantie ei ole läpiajotie, vaan tie päättyy selkäni taakse jääneeseen Hinsalan niemen kärkeen, Pyhäjärven rantaan.

Enpä usein pääse kävelemään tällaisisissa maisemissa Suomessa. Laiduntavia eläimiä näkee nykyisellään harvoin tien varressa, joten lammaskatras tien vasemmalla puolella oli kiva näky. Ehkä nekään eivät usein törmää ohikulkijoihin, sen verran kovaa toljotusta määkijöiltä sain.

Kun aloin jo lähestyä Laukkoa, matkalle osui aidattu haka, johon on kätketty - Laukon kartanolta tullessa vasemmalla puolella, Tuhnunvuorelta tullessa oikealla puolella - vaatimaton muistomerkki, kiveen kiinnitetty pronssilaatta. Laatassa muistetaan sitä, että Laukon kartanon maille tuotiin Minnesotan suomalaisten lahjana Suomeen ensimmäiset valkohäntäpeurat, joista maamme koko valkohäntäpeurakanta sai alkunsa.

Laukonhaasta kertova opastekyltti on pystytetty tien toiselle puolelle (kulkijan pitää itse hoksata, että Laukonhaka löytyy vastapäätä!). Opasteesta opin myös, että haassa kasvaa Suomessa harvinainen pähkinäpuupensaikko ja jostain sieltä löytyy myös mahdollisesti pronssikautisia hiidenkiukaita.

Laukon kartanon alue oli jo näköpiirissä, sallivathan laajat pellot näkyvyyden kauas. Hevosista varoittava liikennemerkki taitaa kuitenkin olla vahingossa paikalleen jäänyt, sillä ymmärtääkseni Laukon kartanolla ei enää ole lainkaan hevosia, vaikka paikka on ollut tunnettu nimen omaan hevosistaan viime vuosikymmeninä.

Koivujen takaa pilkotti tänä vuonna 600 vuotta täyttävän Laukon kartanon nykyinen päärakennus, jonka Rafla-tuotemerkistä tunnettu, Korpilahdelta syntyisin ollut Rafael Haarla rakennutti vuonna 1931.

Laukonhaasta kertovassa opasteessa oli neutraalisti todettu että Laukon kartanon päärakennus ja liki kaikki muut rakennukset poltettiin vuonna 1918. Ihan kaikki kulkijat eivät välttämättä hallitse Suomen historiaa noin sadan vuoden taa ja hoksaa, mihin polttaminen liittyy, joten maininta sisällissodasta / vapaussodasta / kansalaissodasta olisi tässä yhteydessä paikallaan, vaikka muisto raskas onkin.

Kävelin tien laitaa vanhojen tallirakennusten ohi, joissa hevoset eivät enää käyskentele. Yksi hevosten entinen aitaus on nykyään pysäköintipaikkana.  Kohta huomasin Peuralinna-rakennuksen takana olevalla nurmikentällä yksinäisen, kauniisti kukkivan pensaan ja sen edessä kiven. Mistä oli kyse?

No tietenkin hevosesta. Tilalle erityisen tärkeä hevonen on saanut pysyvän muistomerkin kartanon maille. Juhani Lagerstamin Laukon tilalla kasvattama Houston Laukko (1988-2012) oli Suomen menestyneimpiä ravihevosia ja myös sen jälkeläiset ovat menestyneet erinomaisesti raviradoilla.

Kävelyn lopuksi poikkesin Laukon kartanon kahvilaan, joka sijaitsee entisessä tallirakennuksessa. Jätskiä oli pakko kokeilla (kuuluisa 3 Kaverin jäätelö) ja kyllähän se suklaahippuineen maistui. Samoin tee, jonka osalta käytin santsikuppioikeutta - siinä ehti sitten katsella teetä nauttiessa rauhassa myös kahvilan seinille ripustetut huisin hienot valokuvat. Kahvilan leivonnaiset näyttivät tosi hyviltä, mutta ovat kyllä tyyriinpuoleisia.

Koko kartanoalueen maille päästäkseen on ostettava pääsylippu; vain kahvila-ravintolaan pääsee ilman edestä. Päätin jättää kartanoretken toiseen kertaan, vaikka ei kai sinne vierailuun tarvitse ihan ykköset päällä tarvitse valmistautua...

Kohtasin kahvilassa myös paikallisen ehtoisan emäntäni, monipuolisen kädentaitajan Inka Valtamon, joka kantaa Suomen Kylähullu 2015 -titteliä. Inka oli juuri käynyt moikkaamassa Laukon  1600-luvun mahtimiestä eli kartanonherra Jöns Kurkea päärakennuksessa. Olkoonkin, että vain maalauksessa... Vaan hyvin sopuisasti Jöns oli suostunut yhteiseen selfie-kuvaan.

Me jatkoimme tästä matkaa Vesilahden kirkonkylälle, missä käyskentelin sen viehättävällä kylänraitilla. Kaunis Vesilahti, nähdään taas!