Hetkonen Hämeenlinnassa

Hämeenlinnassa ei tule usein käytyä; useimmiten olen pyyhältänyt komean linnan kaupungista ohi kiskoja pitkin. Viime perjantaina hyppäsin kuitenkin junan kyydistä Hämeenlinnan asemalla ja vietin kaupungissa muutaman tunnin. Siinäkin ajassa ehti nähdä kivoja pieniä juttuja keskustassa.

Käväisin ensin asian perästä Vaeltajankaupassa vaelluskenkäretkellä ja tallasin ihanan lämpimästä kevätpäivästä nauttien takaisin keskustaan, suuntana Villa Marenki ja sen kahvila. Lyhyellä varoitusajalla oli nimittäin onnistunut sopia sinne treffit toisen bloggaajan eli Kävelystä ja elämästä -blogia pitävän Tiinan kanssa.

Niin hauskasti kuitenkin kävi, että vaikka tämä oli ihan ensitapaamisemme, äkkäsimme toisemme Viktor Janssonin veistämän veistoksen kohdilla, Kumppanuustalon edessä. Tiina kertoi, että veistoksen mallina on ollut kuvanveistäjän tytär Tove Jansson ja että komea keltainen kivitalo oli ollut ennen ortodoksikirkko.

Jutustellen siirryimme sitten itse Villa Marenkiin Eteläkadulle. Soman puutalon naapureina on samalla puolella katua muutama muukin vanha puutalo, mutta mukulakivikadun toisella puolella niitä tuijottavat kerrostalot. Onneksi puolisen tusinaa vanhaa rakennusta on jätetty tähän jäljelle.

Villa Marengin kahvila on mukavasti avoinna eli joka päivä. Lisäksi sinne saa tuoda myös koiria, mistä moni koiraulkoilija varmasti ilahtuu. 

Minä ilahduin paitsi vanhahtavasti kalustetun kahvilan miljööstä, myös kahvilan vitriinistä, jossa oli mahtava valikoima monenlaisia herkkuja. Ottaako kakkupala, viehkosti tuoksuva tuore pulla vai... Ehei, sorruin erittäin pitkästä aikaa suklaamunkkiin! Suklaamunkit olivat aikoinaan suurinta herkkuani, mutta koska holtiton ihastukseni niihin aiheutti jatkuvaksi kasvuksi luokiteltavan ilmiön vyötäröni seudulla, luovuin niillä herkuttelusta täysin - kerrasta poikki. Päätinkin langeta tähän suloisen näköiseen yksilöön ihan vain testausmielessä.

Tiina valitsi kevyemmän näköisen sitruunatortun.

No, miltäs se suklaamunkki maistui? Ihanalta! Erinomainen kuorrute, ei liian rasvainen, eikä liian isokaan. Vertailevana suklaamunkkitutkijana (empiiristä testausta runsaasti erityisesti Jyväskylässä) jäin kuitenkin haikailemaan kermavaahtotäytettä, joka olisi nostanut tämän yksilön pisteitä lisää. Kuten toki myös kalorimäärää...

Toisilleen tuntemattomat bloggaajat eivät kovinkaan usein kohtaa verkon ulkopuolella, joten oli kiva istuskella tovi yhdessä teekupposen ääressä ja kohdata ihminen tekstien ja kuvien takaa. Patikoija-Tiina paljastui ukulelen taitajaksi, minä puolestani mandoliininsoiton opettelusta haaveilijaksi. Ja kummallakin meistä on mukavasti unelmia pitkien kävelyretkien saralla. Toivotaan että kumpikin  pääsee niitä unelmia toteuttamaan!

Kahvilatapaamisen jälkeen minulle jäi vielä hetki aikaa kuljeskella Hämeenlinnan ydinkeskustan katuja. Se tarkoitti sitä, että jokaisessa kadunkulmassa piti miettiä, mihin suuntaan kääntyä - A vai B - vai kävelläkö suoraan eteenpäin. Käännyin Rauhankadulle, sillä hetkeä aiemmin kanssani oli pysähtynyt rupattelemaan polkupyörää taluttava rouva, joka kehotti käymään Rauhankadun ja Raatihuoneenkadun kulmataloa ihastelemassa.

Rauhankatu 3:n kohdalla pysähdyin katsomaan oviaukkoa ja sen kirjaimia. Kiinnitin ensin huomion siihen hassuun seikkaan, että samalla ovella olivat sekä A- että B-kirjain. Sitten katsahdin ylöspäin ja ihmettelin lisää. Sama viesti toiseen kertaan - vain vielä tyylikkäämmin kirjaimin!

Muutama askel vielä ylämäkeen Rauhankatua, sitten olinkin Raatihuoneenkadun kulmauksessa, missä huikean hieno Rauhanlinna kohosi uljaana. Vuonna 1899 valmistunut rakennus on todella viehättävä lukuisine yksityiskohtineen ja mitä erilaisimpine ikkunoineen, joissa piisaa akkunamalleja kuin Imatran Valtionhotellissa konsanaan. Rauhanlinnan edessä kannattaa ehdottomasti pysähtyä.

Vanhemmista rakennuksista voi helposti löytää monenmoista pientä yksityiskohtaa, jos vain malttaa hidastaa askeliaan. Kuten viinirypälekoristeita tai syöksytorven viereisen pienen kukan.

Raatihuoneenkadun varrella on muitakin mielenkiintoisia vanhoja rakennuksia, mutta jos katseen kääntää alas, voi bongata myös tuoretta "katutaidetta", Niemisen Valimon valamia hienoja Suomi 100 -kuvioituja kaivonkansia kera Suomen leijonan. Mainio idea!

Sitten olikin aika kävellä takaisin Hämeenlinnan rautatieasemalle, jatkamaan matkaa. Maa oli sen verran keväisen kalseaa ja epävihreää, että kukkakaupan takaseinän mahtava seinämaalaus ilahdutti kovin. Kyllä se kesä sieltä tulee...

Ja sopiihan sitä kukkakauppaa näinkin mainostaa! Kukkakimppumaalaus kestää kaikki mahdolliset säät ja on ehdottomasti kivempi mainos kuin ärhäkästi vilkkuvat led-valotaulut.

Seisoin asemalaiturilla tyytyväisenä kevään ensimmäinen jäätelö kourassani. Tämä oli vain pikainen pyrähdys Hämeenlinnaan, mutta varmasti löydän sieltä itseni paremmalla ajalla uudelleen. Hämeenlinnan maisemia pääsee onneksi aika ajoin maistelemaan Kävelystä ja elämästä -blogin kautta :)