Tekstit

Museokävelyä

Kuva
Pysähdyin Kotkassa ja suuntasin Merikeskus Vellamoon - mitä ilmeisimmin wau-arkkitehtuuria, koska satama-alueella laivojen vieressä kohoava pytinki on komean eriskummallinen. Rakennuksen seinässä tervehtivät siellä täällä samanlaisina toistuvat lasielementit, joissa on vuorotellen valokuvasta muokattu viipale laivamatkustajia ja purjealusten mastoja. Sisääntulossa aisti tilan tunnun ja avaruuden; korkean hallin kaiteelta näkyi jo alas näyttelytilaan, jossa erilaiset alukset olivat jalustoillaan kiillotetuin kansin. Peräseinän katossa killui vesitaso. Läksin seikkailemaan museo- ja näyttelymaailman uumeniin, mutta tiesin että en tulisi viettämään siellä koko päivää, vaikka pääsylippu olisi siihen oikeuttanut. Minä kiireinen turisti. Toisaalla ryhmä kuunteli rauhassa opastusta, jossain räpsyivät kamerat (salama kielletty) tai merikarhun oloinen herra tarkasteli puuvenettä. Vellamo hämmensi. Toisaalta rakennus on tosi mielenkiintoinen ja yksityiskohdiltaan viehättävä ja näyttelyissä on sa...

Pyöräjuoksua

Pieni kävely keskellä päivää, lounaalle. Havainto: Keski-Suomen museon yläpihallakin liikkuu pupuja. Papana paljasti. Kaipa siinä olisi ollut käpälänjälkiäkin. Kotimatkalla huomasin ensi kertaa Palokunnanmäellä kilometripylvään, ylvään harmaan kivipaaden. 62 - 2 eli mitä ilmeisimmin isommat numerot määrittelevät Keuruun, pienemmät etäisyyden Jyväskylän keskustaan. Yhdistelmäurheilua: sutjakkaan juoksuasuun pukeutunut lenkkeilijä, joka oikealla kädellään luotsasi vieressään polkupyörää eteenpäin. Eikö osaa ihminen päättää, lähteäkö juoksulenkille vai pyöräilemään vai olisiko fillarille tullut paha mieli yksin kotona? Vai oliko tarkoituksena juosta yhteen suuntaan ja pyöräillä takaisin? Rengas puhki, ei voinut istua satulaan? Mikä arvoitus...

Mistä intoa

Hahtuvanhöttöinen pakkaslumi tervehti kengänpohjia, kun astuin aamulla ulos. Huikean kaunis pakkaspäivä, oi onnelliset, jotka olette talvilomalla. Kun päivän päätteeksi kävelin kaupungille, oli siellä oudon hiljaista; vähemmän väkeä liikkeellä, ne onnelliset taisivat kansoittaa ennemmin latuja, rinteitä ja leffateattereita kuin katuja. Viitaniemen napakelkka pyöri vinhaa vauhtia ja vielä auringon laskiessa tuikkasi pari innokasta jääladulle, näkeehän siinä, ainakin melkein. Tiirasin: se oikea iglu on vieläkin pystyssä. Mietin tänään kävelemiäni kilometrejä. Hölmöähän niitä on laskea, mutta yritän pysyä suunnilleen perillä, minkä verran töpöttelen. Onneksi yskä alkaa väistyä, etten sen takia voi kohta enää jättää vinhempivauhtisia kävelyitä väliin. Tämä ripeälenkkien tauko on ollut tuhoisa siinä mielessä, että kotiin tultua alkaa yksinkertaisesti laiskottaa ajatus ulos lähdöstä. Kuukausi sitten jalkapohjia kutkutti, että kohta pitää päästä kävelylle. Miten tästä nousisin?

Lintujen teillä

Torstaina iloitsin, kun sain välttää bussia mennessäni iltakylään. Keskustassa veturitallien luona yläpuolellani liiteli satojen päiden joukko pieniä tummia siivekkäitä, mahtavan mekkalan kera. En vieläkään voi käsittää, miten sellainen iso parvi osaa yhtäkkiä kääntyä toiseen suuntaan ja sitten taas takaisin. Kuka linnuista siellä muka ylimpänä keksii ja komentaa kaikille salamannopeasti, mihin päin siiveniskut on seuraavaksi suunnattava ja että nyt käännytään 90 astetta per heti? Seurasin moottorihälyistä Rantaraittia Halssilaan asti, missä ylitin moottoritien, radan ja seikkailin mm. lintujen teillä eli Kuovinkujaa, Aittokalliontietä ja Koskelontietä ennen kuin pääsin kapuamaan somien talojen välitse ylös mäelle metsäneläinten mukaan nimettyjä teitä pitkin. Eläinten valtakuntaa tämä Halssila. Paluumatkalla puolenyön jälkeen oli liikenne rauhoittunut mukavasti, vain muutamia autoja liikkui harvakseltaan. Kävelijöitä vielä vähemmän. Kun ylitin jäätä Viitaniemestä Kortesuon suuntaan, ol...

Pakkasta

Kiedon huivin tiukemmin kaulan ympäri enkä enää ota pipoa pois osaksi matkaa. Lämpömittari huitelee vilpoisammalla puolella edelleen, on kuulasta ja kaunista, lumi kimaltelee ihanasti kaikkialla. Sitkeät jalkapalloilijat treenaavat näinäkin iltoina Vehkalammen kentällä - uskomatonta. Haikailen kävelylenkille iltaisin, mutta viime päivinä on ollut muuta ohjelmaa ja olen tyytynyt jalkailemaan vain töihin ja sieltä kotiin. Ehdin kuitenkin katsoa löytöretkeläisten kävelyä Teemalta maanantai-iltana; sekin huvitus lähiviikkoina päättyy, kun Santiago de Compostela on ruudussa saavutettu. Omissa ajatuksissani on alkanut pyöriä kysymys, missä ja milloin askeltaisin pidemmän reissun keväällä tai alkukesästä, viikon, vai lyhyemmän tai pidemmän aikaa. Hmm.

Nelostien vartta

Oranssi anorakki päälle, nenäliinoja taskuun ja jäälle, oikaisu Viitaniemeen. Vesilaitoksen jälkeen kuului kimakoita kiljahduksia yläpuoliselta harjanteelta, sen täytyi olla iloista mäenlaskua. Jäällä oli monenlaista kulkijaa, kuten rannan kävelyteillä, mutta pilkkijät loistivat poissaolollaan, eikä avannossa pulikoinut ketään kun kuljin ohi. Löylyjoen kohdalla Taulumäentie muuttuu Saarijärventieksi. Epäröin sekunnin murto-osan ja jatkoin matkaa pohjoiseen muutaman kilometrin verran. Kyllästytti niistää puolen kilometrin välein ja pidin vauhtia reipaslenkin tahtia hitaampana tarkoituksella, että yskä ei innostuisi. Tänään ensimmäinen ns. kävelylenkki moneen päivään, muu jalan liikunta on ollut vain paikasta toiseen siirtymistä. Nyt olin haukkaamassa happea ja maisemia. Päätin laskeutua vanhalta Saarijärventieltä alas nelostien varteen jo ennen Palokkaa. Siitä kohdasta, missä vielä joskus 1970-luvulla oli keltamullan värinen mummonmökki ja nyt vain palanen kivijalkaa jäljellä. Puu-tarha...

Napakelkka

Viitaniemen Kasinonmäen juureen on ilmestynyt napakelkka. Ei siis järven jäälle, vaan siihen naamanurmen juurelle. En ainakaan usko että päivänvalossa näkemän kelkan pyöräytys, joskin sadan metrin päästä, oli hallusinaatio. Vaikka mistä sitä tietää. Olin taas ovela, otin iltakävelyseuraksi kierrätykseen menossa olevan nestepakkauskartonkipussin. Kevyttä kannettavaa, josta pääsee eroon jo alkumatkasta Palokunnanmäellä. Käännyin Palokunnantieltä Letkutielle, mäkeä alas Savelaa kohti. Kerrostalojen katveessa Letkutien päässä seisoo edelleen uljaasti kaunis vanha vihreä puutalo, arviolta 1920-luvulta. Talo vaikuttaa hieman hämmentyneeltä aikojen saatossa ympärillään tapahtuneista muutoksista, onhan sitä takuuvarmasti reunustanut avara peltoalue, mutta onneksi se on jäänyt asutuksi ja muistuttamaan menneistä ajoista tässä kaupungissa, jossa vanhoja rakennuksia on liian usein jyrätty maan tasalle. Laajavuorentien varressa liikenteen melu on kova, oli huojentavaa kääntyä alas palaamaan rauhoi...