Kirkonkylän raitilla, Vesilahti


Vesilahden kirkonkylä on viehättävästi käveltävän kokoinen. Olin käynyt Vesilahden kirkolla aiemminkin, mutta vasta nyt otin aikaa kesäiselle kävelyretkelle kauniin kirkonkylän raitilla. Tutkin hetken karttaa kunnanviraston luona (ihan toista kuin isompien kuntien virastokolossit!) ja kävin aluksi tervehtimässä puurakennuksen pielessä seisovaa veistosta, sorjaa kurkea - Vesilahden nimikkolintua. Liekö nimikkolinnun valintaan innoittanut satoja vuosia Laukon kartanoa isännöinyt Kurki-suku vai itse lintu?


Kunnanvirastolta kävelin tien laitaa muutaman muun viehättävän puutalon ohitse ja ylitin tien poiketakseni Makasiinille, jonne mennään Oltavantietä. Oltavantieltä voi muuten astua myös Mentäväntielle (hmm, Tultavantie jää puuttumaan). Olen joskus popsinut Makasiinilla hyvää pizzaa, nyt tyydyin tutustumaan aivan upeaan Lasse Niskalan  Ötökät-valokuvanäyttelyyn, joka oli viimeistä päivää esillä. Oli pakko ostaa mukaan kortteja hänen mahtavista luontovalokuvistaan.


Sitten taas takaisin tien yli ja Klaus Kurjen tien kohteeseen eli Vesilahden puukirkkoon (1802) kokeilemaan sen ulko-ovea; ilokseni pyhätön ovi avautui. Kirkko on yksi viehättävimmistä puukirkoista, joissa olen käynyt. Pidän erityisesti sen sinisävyisestä värityksestä, Kristus-patsaan kannattelemasta saarnastuolista ja yli tuhannen tähden katosta. Mahtavaa, että piiloon maalatut kultatähdet ja katon keskellä hohtava aurinkomaalaus otettiin esiin, kun kirkko entistettiin!

Seurakuntalaisille on muuten täällä tarjolla mukavaa seuraa kirkonmenojen ajaksi. Pörröinen pehmolehmä otti nokosia tyynyksi taitellun täkin päällä (täkin saanee lainata, jos penkissä palelee!) ja lehmän edessä oli muovilootassa pienempiä pehmo-otuksia. Kirkkokavereita! (Ethän vie minua kotiisi, muistutti lappu). Muistutuksena menneiden ajoiden kovemmasta kurista löytyy kirkon eteisestä löytyy toisaalta ihan aito jalkapuu, joka ei ole onneksi ollut käytössä vuoden 1848 jälkeen.


Astuin kirkosta ulos ja lähdin kävelemään kirkkoa ympäröivän hautausmaan poikki kohti vanhaa porttia. Sakastin puoleisessa päässä puukirkkoa sijaitsee toinenkin sakasti: kivisakasti, joka on peräisin peräti 1400-luvun loppupuolelta. Kristillinen seurakunta on ollut Vesilahdessa ainakin vuonna 1346, jolloin täällä tunnustettiin katolista uskoa.  Paikalle oli tarkoitus rakentaa kivikirkko, mutta se jäi erinäisistä syistä keskeneräiseksi ja vain tämä välillä Laukon Kurki-suvun hautakappelinakin toiminut sakasti jäi siitä jäljelle uuden puukirkon viereen. Kivikirkon muureista purettuja kiviä löytyy vielä kirkkomaan muurista, jossa on jäljellä myös rautarinkuloita, varmaankin sitä varten että hevoset sai muuriin kiinni kirkonmenojen ajaksi.


Sade ei ottanut hellittääkseen ja pisarat onnistuivat löytämään tiensä myös pikkukamerani linssiin, sateenvarjosta huolimatta! Varjon alta pystyi kuitenkin kurkistamaan raitin toiselle puolelle jäävää kellotapulia koko komeudessaan.


Erinäköisiä puutaloja tuli vastaan kirkonkylän raitilla. Jotkut ovat selvästi palvelleet kauppaliikkeinä aiempina vuosikymmeninä ikkunoiden koosta päätellen, mutta toiset, kuten tämä mökkikaunotar, ovat kokeneet rauhallisemman elämän.


Uudenkarhea pistoaita koristi tien toisella puolella olevan vaaleankeltaisen omakotitalon avaraa pihaa. Kyllä tämä rautakaupasta ostetun valmisaidan voittaa mennen tullen. Enää puuttuu lammaskatras...


Kylänraitin oikealla puolella kirkolta tullessa vartoi toinenkin keltainen puurakennus. Nuorisoseurantalo Kurki-teattereineen sijaitsee paikalla, joka on myös Klaus Kurjen matkailutien kohteita ja ehdottomasti hauskimman niminen: Kirmukarmu. Nimeä kantoi 1200-luvulla elänyt heimopäällikkö ja täällä sijaitsee rautakautinen hautakalmisto, josta on löydetty arvokasta esineistöä.


Ei kannattanut kuitenkaan pysytellä tien oikeassa laidassa. Toisella puolella odotti uusi houkutus, jonka perässä loikkasin alas tieltä ja humpsahdin heinikossa näkymättömissä pysytelleeseen ojaan (en kuitenkaan kaatunut) ja selvitin tieni Olli Petterin puistoon. Luulin ensin, että puisto sijoittuu vain pienelle alalle koivikossa, mutta sitten huomasin katsoa vasemmalle ja hakeuduin (ainakin) lähemmäs tämän ITE-taiteen alueen alkupäätä. Humalaköynnös luikerteli porttikehikkoa pitkin ja pysähdyin lukemaan väylän ylle kiinnitettyjä tekstejä.

--- Kun kaadun / haluan, että ihailet kun nousen ---


Vaikka minkälaisista materiaaleista kootuissa taideteoksissa riittää tutkittavaa pidemmäksikin aikaa. Juomatölkit ovat säästyneet kierrätykseltä ja muuttuneet esimerkiksi köynnöksiksi, laudanpätkistä on syntynyt muun muassa hevonen. Ysikutonen Saab oli sen verran märän heinikon keskellä, että en lähtenyt tutkimaan sen salaisuuksia.


Entä mennäkö kiikkumaan ojan ylle? Onnen Päivät Olli Petterin puistossa aina...


Röyhelökauluksinen pinkkipäinen hevonen sulatti sydämeni. Urho oli erittäin romanttinen näky valtoimenaan kukkivien pensaiden edessä.

Heinikosta pilkistävän puuveneen kokkaan kiinnitetyssä runossa kiteytetään osuvasti elämää

On yksinkertaisia asioita,
millä on hankalat ja sotkevat syynsä
On vähäpätöisiä asioita,
mitkä voivat kaataa veneemme 

On monimutkaisia asioita,
joiden ratkaisu on "anna olla"
On erittäin tärkeitä asioita
jotka on vain unohdettava
 


Olli Petterin puistosta palasin jälleen tien toiselle puolelle, missä Savipaja Samotti pitää majaansa myymälöineen. Sen pihalla asustaa käsin muovailtuja savihahmoja, mutta en tohtinut kurkistaa puodin taa, vaan poikkesin vain sisälle savitaiturin töitä katsomaan.


Savipajan vierestä olisi voinut pujahtaa Vesilahden kirjastoonkin, joka sijaitsee Tapolan pihapiirin vieressä, mutta suuntasin mieluummin sinne pihan puolelle. Päärakennuksen taitokeskus puoteineen oli jo tältä päivältä sulkenut ovensa, mutta viereisestä Aittakahvilasta tullaan ystävällisesti avaamaan ovet tarvittaessa kiinnostuneille ja pääsin kurkkaamaan sinnekin. Kiitokset! Ihastuin rappusten vieressä oleviin persoonallisiin laattoihin - Taitopolku Näpsä 2015. Kädenjäljet ikuistettu kuin Hollywoodissa konsanaan!


Aittakahvila on nimensä mukaisesti vanhassa luhtiaitassa, joka on peräisin vuodelta 1845. Luhtiaittaan ei pääse majoittumaan, mutta alakerran leppoisassa kahvilassa (korttimaksu onnistuu!) voi herkutella myös sisätiloissa, jos sää ei salli ulkosalla istuskelua. Sade oli onneksi tauonnut jo vähän aiemmin, joten pääsin pihapöydän ääreen nauttimaan taivaallisesta mansikkakakusta teen kera. Ja olihan siellä yläasteen rehtorin munkkejakin, vaikka Tapani Pietilä oli alkujaan muistellut, että torstaiset ohjelmaillat aittatorilla alkaisivat vasta seuraavalla viikolla. Kaikeksi onneksi vesilahtelainen Suomen Kylähullu (vuosimallia 2015) eli Inka Valtamo tapasi rehtorin aiemmin päivällä ja hoksasi todeta, että tapaamme sitten illalla aittakahvilalla!


Aittakahvila on työllistänyt vesilahtelaisia nuoria jo yli 20 vuotta kesäisin. Erittäin esimerkillistä toimintaa, tätä soisi harrastettavan muissakin kunnissa sekä paikallisen väen että lomalaisten iloksi! Kahvilan taustalla on vapaaehtoista kehitysyhteistyötä tekevä Isenge-clubi.

Yläasteen oppilaita voi toisinaan tavata 2016 esiintymässä Aittakahvilalla;  Tiitus The Taikuri teki torstai-illan kunniaksi korttitemppuja myös meidän ulkona istuvien iloksi. Sisätiloissa istui kahvilla iso porukka pyöräilijöitä ja rehtori kiskaisi minut sinne kertomaan omasta, äskettäisestä kahden kuukauden South West Coast Pathin vaellusreissustani Englannissa.


Aittatorin jälkeen suuntasin kirkonkylän raitilta päivän viimeistä etappiani kohti eli vanhalle pappilalle. Vesilahden vanhan pappilan pihapiirissä on entisen apupapin asunto, jossa on nykyisellään museo. Asunnon viereinen aitta olisi kyllä oiva kesämajoituspaikka...


Torstaisella kirkonkylän raitin kävelylläni en päässyt tähän apupapin taloon sisälle, mutta edellispäivänä oli onni myötä ja kirkkoherra avasi minulle oven rakennuksessa toimivaan taiteilijakotiin.

Apulaispapin asunnossa toimiva taitelijakoti on omistettu talossa useita vuosia (1946-52) asuneelle kirjailija Oiva Paloheimolle. Seurakunta teki muutama vuosi sitten kulttuuriteon kunnostamalla asunnon ja taiteilijakoti sisustettiin Paloheimon asuinvuosien tyyliin. Niinpä huusholliin tutustuessa voi astua useita vuosikymmeniä ajassa taaksepäin, kun elämä oli huomattavasti yksinkertaisempaa ja jokseenkin vimpainvapaata. Kirjailijanurkkaukseen tekisi mieli istahtaa lukemaan! Ja jos ei ole sattunut näkemään yhtä kirjailijoille pitkään merkittävää työkalua, on esillä myös pyöreänäppäimistöinen kirjoituskone eli aidosti langaton, kompakti tekstinkäsittelylaite ja tulostin - kaikki samassa.


Myönnän, että vaikka Oiva Paloheimon nimi oli tuttu, en muistanut yhtä ainoaa hänen teostaan, kun astuin taiteilijakotiin sisälle. Kun sitten näin Tirlittan-kirjan kannen, loksahti kirjailijan nimi kohdalleen ja muistin saman tien mustavalkoisena näkemäni Tirlittan-lastenelokuvan omalaatuisesta tyttölapsesta. Täytyypä napata jostain Paloheimon kirjallista tuotantoa luettavaksi. Näin voi ihan odottamatta törmätä uusiin lukuvinkkeihin.


Iso kiitos Vesilahden kirkkoherra Harri Henttiselle, joka pisti kiireet hetkeksi sivuun, nappasi avaimen kouraansa ja sekä päästi minut visiitille Paloheimon entiseen kortteeriin että esitteli huoneistoa minulle hetkisen. Kirkkoharri on aika cool ;)

Oiva Paloheimon taiteilijakoti on toistaiseksi avoinna vain sopimuksen mukaan, joten jos haluat poiketa sisälle, ota yhteys viereiseen kirkkoherranvirastoon.


Vesilahden vanha pappila (1871) on aktiivisessa käytössä edelleen, vaikka siellä ei pappi enää asukaan. Rakennuksen toisessa päässä voi asioida kirkkoherranvirastossa, toisessa puolestaan pidetään kerhoja. Myös kirkkoherra Henttisen omaperäinen ja yksityiskohtia pursuava työhuone (enkelipatsaita, rimssuverhot kukkasineen) sijaitsee tietenkin kirkkoherran virastossa.


Pappilan sali palvelee seurakuntalaisia kokoontumis- ja kohtauspaikkana. Kävelyni päättyessä torstai-iltana oli pappilakin kiinni, mutta myös tänne olin päässyt poikkeamaan edellisenä iltapäivänä sisälle ja turinoimaan muutaman muun paikalle osuneen kanssa maailman ja oman elämän menosta. Avoimia ovia me ihmiset kaipaamme...

Enpä arvannut, mitä kaikkea lyhyehköllä Vesilahden kirkonkylän raitin kävelyllä tulisi vastaan. Niin voi käydä missä tahansa, joten avoimin mielin siis kävelylle! Fiksu ottaa tietysti matkaan Vesilahden erinomaisen esitteen jo ennen liikkeelle lähtöä, minä lueskelin sitä vasta kotona...

Kommentit

  1. Tervetuloa taas Suomen polkuja tallaamaan! Niin ihania kuin Englannin polkusi olivatkin, niin tämä ei kyllä kalpene niiden rinnalla, Ihana kirkko ja kaikkea hienoa. Kiitos kaikista reissuistasi!

    Tirlittanista on jäänyt yksi säe mieleeni:
    Tirlittan lensi kanavaan,
    Tirlittan upposi.
    Tirlittan nousi pinnalle,
    Tirlittan hengitti.

    Minä kun luulin kanavaa kanalaksi, niin en yhtään ymmärtänyt mitä tuossa tapahtui. Plus että en ikinä saanut selville, mikä kumma oli okariino... Annoin kirjan naapurin tytön ihmeteltäväksi, eikä se koskaan palannut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rita! Kyllä tuo Tirlittan-luritus palaa minunkin mieleeni, siinä on niin mahtava rytmi. Okariinon olin jo unohtanut! Minusta se muistutti ulkonäöltään vähän kukkopilliä.

      Poista
  2. Terve! Kiitos sivistävästä kierroksesta. Tuo Vesilahden puukirkko on tosi upea! Kirkkoherra on melkein yhtä hieno... :)
    t.Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiina, Vesilahden seurakunnalla on mistä olla ylpeä :)

      Poista
  3. Mukavia luettavia nämä kuvalliset kävelykertomukset

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit