Imatran kylpylästä tehtaan portille

Sadepilvet liihottavat Imatran yllä, vilauttavat välillä harmaan lomaan sinisiä sävyjä. Kun astun Imatran kylpylän asvaltilta etsimään polkujen opasteita, alkaa hiljainen sade. Värimerkit viitoittavat minut kävelemään itään, Saimaan rantaa seuraten; E10 -kaukovaellusreitti kulkee täällä tovin kylpylän luontopolun kanssa samalla uralla. Poikkean hetkeksi veden ääreen. Rantakoivun oksat heilahtelevat ailahdellen tuulessa.

Sinivuokot värjöttelevät ruskeiden lehtien seassa, useimmat niistä terälehdet kiinni tässä kosteassa säässä. Kohta kulkijan huomiosta kilpailevat pikkuaurinkojen kerhot, leskenlehtiryppäät. Jospa ne saavat kohta isonkin auringon innostumaan? Alkuun kuiva polku muuttuu yhä märemmäksi ja olen tyytyväinen, että jalassa ovat veden- ja kuranpitävät kengät.

Saavun havujen huomasta lehtomaisemaan ja yhtäkkiä olen valon ympäröimä. Kaksi notkeaa koivua taivuttaa selkiään kaarelle tanssiparin lailla.

Hento, samalla raikas vihreä kirkastuu auringon valossa entisestään. Lehtien avautuneet silmut muistuttavat perhosia, vaiko sittenkin kepeäsiipisiä lintuja. Hengitän sateenraikasta ilmaa syvään.

Kun saavun Mustarastaankadun laitaan, en enää näe reitin sinisiä maalimerkkejä. Kävelen muutaman askeleen polkua eteenpäin, mutta ei näytä lupaavalta; sitten palaan ojan ylittävän puisen sillan luo ja aprikoin suuntaa edelleen. Luovutan ja etsin kännykällä netistä E10-polun reittikartan; ahaa, tästä talojen välistä suoraan eteenpäin, Nuijasuonkatua - ja kohta sinisiä maalitäpliä alkaa taas erottua puista tai liikennemerkkien tolpista.

Peltoaukean laidassa on ratsuhevosten aitauksia, joissa eläimet astelevat tai seisoskelevat rauhallisina. Paitsi yksi hirnahtelemaan innostuva, joka tuo hieman eloa muutoin hiljaiseen maisemaan. Kävelytiellä on ratsastuskin sallittu, mutta juuri nyt ratsukoita ei ole liikkeellä.

Saavun Tainionkosken ylittävälle sillalle, jonka alapuolella mahtava Vuoksi on valjastettu tuottamaan sähköä. Sininen reittinuoli kertoo ainakin selkeästi, että olen matkalla oikeaan suuntaan...

Sillan jälkeen E10-polku kaartaa tien laidasta oikealle, kohti Neitsytniemen kartanoa. Rantatöyrään varrella näkyy jo runsaasti kielojen lehtiin tiukasti kääriytyneitä varsia ponnistamassa kohti valoa. Kartanon kristallikruunujen alle astuu pääovista lisää vieraita kukkapaketteja pidellen.

Seuraavana päivänä jatkan matkaa kartanon kiviporteilta eteenpäin kohti Vuoksenniskaa. Kävelytieltä on suorastaan pakko poiketa tien varren lehtikuusimetsään, jonka ensi neulasten värisävyä en voi vastustaa.

Entä voiko pysähtymättä ohittaa kokonaista koivikkoa, joka vehreytyy päivä päivältä yhä enemmän?

Kun kuljen Vuoksenniskantien alittavasta tunnelista, en ensin ole huomata tunnelin maalauksia, jotka ovat pitkälti töhryjen peitossa. Onneksi osa maisemista aluksineen erottuu kuitenkin vielä.

Ylitän Vuoksenniskantietä pitkin rautatietunnelin ja odotan näkeväni seuraavat siniset maalimerkit bussipysäkin jälkeen. Eipä näy. Kävelen vähän matkaa eteenpäin, jospa kohta? On jälleen turvauduttava kännykällä nettikarttaan ja palattava takaisin päin; bussipysäkin luona pitäisi älytä katsoa koivuja takavasemmalla (niissä on jotain maaliläiskän tapaista) ja kääntyä puiden suuntaan. Varsinaista polkua tässä ei kyllä näy...

Kuljen harjanteen reunaa, mistä polku lopulta erottuu, ja saavun jykevän punatiilitornin luo. Lähipuista lankeaa hienoja varjoja tiilipintaan. Minne polku jatkuukaan? Edelleen samaan suuntaan, suoraan eteenpäin.

Kohta polku johtaa minut kävelemään verkkoaidan viertä. Aidan toisella puolella väijyy suurjännitelinja, joten sinne ei muutenkaan tekisi mieli mennä. Joku on kyllä yrittänyt ja avannut ihmisen mentävän reiän aitaan. Minä ottaisin leikkurin käteeni mieluummin saksiakseni sitä korkeaa villiruusua, joka on innostunut levittäytymään aivan aitaan kiinni ja uhkailee minuakin pienillä piikeillään. Pientä pusikoitumista havaittavissa.

Hieman edempänä aidan varressa odottaa leveä oja, jonka paikkeilla on jälleen epäselvää, mihin E10-reittiä pitäisi seurata. Onneksi, sillä sinimaalauksia etsiessäni eteeni tupsahtaa komea kevään kukkija, näsiä. Ja sitä ojan vartta olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta löytyyhän reitti myös vähän myöhemmin metsän poikki oikaisemalla.

Reitti johtaa jälleen asuntoalueelle, jolla on monia kauniita vanhoja omakotitaloja, joskin myös autiotalo rikkonaisine ikkunoineen sattuu kadun varteen. Kuusirinteen päässä ratapenkereillä näen kevään viimeiset lumet (oletan), ennen kuin käännyn jälleen metsäpolulle.

Edessä on pätkiä pitkin valaistua pururataa tai muita kuntopolkujen osasia, joilla ei saa päristellä  moottoripyörällä tai mopolla (kiitos!). Täällä kulkisi myös Vuoksenniskan luontopolku, mutta toisen kerran sitten... On jotenkin hupaisaa olla itse pienellä päiväkävelyllä, mutta kulkea kuitenkin Euroopan kaukovaellusreittiä E10 pitkin. Ihan vain Imatralla.

Vuoksenniskalta Kaukopäätä kohti kulkeva metsäraitti on pehmeä jalan alla, aurinko helottaa, linnut laulaa lurauttavat. Haa! KÄKI! Mutta miksi kukuit vain kolme kertaa?

Oikealla vilahtaa nurmen peittämä urheilukenttä, vailla pallon potkijoita. Sitten polku kaartaa alaspäin ja reitti laskeutuu hetkeksi asvaltoidulle kävelytielle, kunnes kurvaa taas neulasten peittämälle uralle. Autoja vilahtaa hiljakseltaan viereisellä Ruokolahdentiellä, pian oikealle jää myös Alvar Aallon suunnittelema Kolmen Ristin (Vuoksenniskan) kirkko.

Vähitellen nenään leijuu yhä voimakkaampi sellun haju. Lättälän asuntoalueen yksinkertaisen tyylikkäät funkistalot ovat kaunis näky tasaisen kangasmaaston keskellä. Pyöreä ikkuna tosin katsoo viereisen tehdasalueen suuntaan...

Stora Enson Kaukopään tehdas sellu-, kartonki- ja paperitehtaineen hallitsee muhkeana maisemaa, mutta jos malttaa katsahtaa alas tien laidan nurmikolle, voi massiivisen tuotantolaitoksen miltei unohtaa hetkeksi. Kiitos teille, keväiset käenrieskat!