Talviretki Orinoron rotkolle
Orinoron rotkolle Leppävirran Soisalossa pääsee visiitille myös talvella. Rotkolle voi kävellä pidemmän kaavan mukaan Mustinmäen koululta (ympyräreitin menomatka 3.3 km) tai lyhyempää Hanhiahontieltä alkavaa polkua. Hanhiahontieltä matkaa rotkolle on vain 900 metriä ja jäljellä olevan valoisan ajan vuoksi se on ainoa mahdollinen vaihtoehto juuri nyt. Lumikengät vai ei? Käyn kurkistamassa polun pään; reitillä on kävelty äskettäin, joten lumikenkiä ei tänään tarvita.
Orinoron polku on samalla myös luontopolku, jonka varrelta löytyy muutamia luontopolkurasteja opastetauluineen. Leppälintuja tai käkiä ei kuivalla mäntykankaalla juuri nyt näy eikä kuulu...
Entä mikä lienee kipittänyt polun poikki niin, että vielä ohuen lumikerroksen alta näkyy selvä jälkivana? Tassunjälkiä ei erotu, mutta tämä pehmeän, upottavan lumen kulkija on saattanut olla kettu.
Kangasmetsästä polku laskeutuu alas, käy aukealla ja sukeltaa sitten satumaisen kauniiseen kuusikkoon.
Polun laidassa seisoo kuin asennossa parivaljakko, kuusikaksoset.
Ohitamme nuotiopaikalle ohjaavat opasteet ja saavumme pian rauhoitetun luonnonsuojelualueen alkuun. Tämä kallioisemmaksi muuttuva maasto alkaa jo olla itse Orinoron rotkoaluetta.
Oikealla puolella polkua oleville kallioseinämille on muodostunut lauhtuneen sään ja sulamisvesien muodostamia jääpuikkoja.
Ylempänä jylhillä kallioilla roikkuu vielä suurempia jääpuikkoja. Näin kauempaa ne näyttävät tylympien satuolentojen hammaskalustoilta.
Kaiteilla varustetut puuportaat johtavat ylemmäs rotkon pohjalla. Toisella puolella kallioseinämä kohoaa hyvin jyrkkänä, toisella louhikkoisena rinteenä.
Rotko käy yhä kapeammaksi. En ihmettele, että noin 100 metriä pitkää ja enimmillään noin 20 metriä syvää Orinoron rotkoa pidetään yhtenä Savon seitsemästä ihmeestä. Tästä tulee mieleen niin Laukaan Hitonhauta kuin Ruoveden Helvetinkolu.
Orinoron rotkon pohjalla kulkee pitkospuita, jotka ovat nyt lumen peitossa. Lankkujen muodon erottaa onneksi vielä joten kuten, joten onnistumme astelemaan tasaista väylää. Hyvä niin, sillä lumen alta ei erota millään, missä olisi mahdollisesti hankalakulkuista kivikkoa. Myös pitkoksia pitkin on kuitenkin edettävä rauhallisesti, ettei liukastuminen yllätä.
Kallioseinämien erilaisuus on silmiinpistävää myös kohdassa, jossa kummallakin puolella kallio kohoaa jyrkkänä ylöspäin. Toiselle puolelle on tarttunut rutkasti lunta, toinen puoli on pysynyt puhtaana.
Taidan tähän aikaan kallistua lumisen kallioseinämän viehättävyyden puolelle. Ei todellakaan tee mieli kapuamaan ylös graniittiseinämää; näitä kallion, lumen ja jään hienoja muodostelmia tarkastellessa tuntee itsensä hyvin pieneksi kulkijaksi. Heipä hei, rotko; on hyvästien aika.
Orinoron polku on samalla myös luontopolku, jonka varrelta löytyy muutamia luontopolkurasteja opastetauluineen. Leppälintuja tai käkiä ei kuivalla mäntykankaalla juuri nyt näy eikä kuulu...
Entä mikä lienee kipittänyt polun poikki niin, että vielä ohuen lumikerroksen alta näkyy selvä jälkivana? Tassunjälkiä ei erotu, mutta tämä pehmeän, upottavan lumen kulkija on saattanut olla kettu.
Kangasmetsästä polku laskeutuu alas, käy aukealla ja sukeltaa sitten satumaisen kauniiseen kuusikkoon.
Polun laidassa seisoo kuin asennossa parivaljakko, kuusikaksoset.
Ohitamme nuotiopaikalle ohjaavat opasteet ja saavumme pian rauhoitetun luonnonsuojelualueen alkuun. Tämä kallioisemmaksi muuttuva maasto alkaa jo olla itse Orinoron rotkoaluetta.
Oikealla puolella polkua oleville kallioseinämille on muodostunut lauhtuneen sään ja sulamisvesien muodostamia jääpuikkoja.
Ylempänä jylhillä kallioilla roikkuu vielä suurempia jääpuikkoja. Näin kauempaa ne näyttävät tylympien satuolentojen hammaskalustoilta.
Kaiteilla varustetut puuportaat johtavat ylemmäs rotkon pohjalla. Toisella puolella kallioseinämä kohoaa hyvin jyrkkänä, toisella louhikkoisena rinteenä.
Rotko käy yhä kapeammaksi. En ihmettele, että noin 100 metriä pitkää ja enimmillään noin 20 metriä syvää Orinoron rotkoa pidetään yhtenä Savon seitsemästä ihmeestä. Tästä tulee mieleen niin Laukaan Hitonhauta kuin Ruoveden Helvetinkolu.
Orinoron rotkon pohjalla kulkee pitkospuita, jotka ovat nyt lumen peitossa. Lankkujen muodon erottaa onneksi vielä joten kuten, joten onnistumme astelemaan tasaista väylää. Hyvä niin, sillä lumen alta ei erota millään, missä olisi mahdollisesti hankalakulkuista kivikkoa. Myös pitkoksia pitkin on kuitenkin edettävä rauhallisesti, ettei liukastuminen yllätä.
Kallioseinämien erilaisuus on silmiinpistävää myös kohdassa, jossa kummallakin puolella kallio kohoaa jyrkkänä ylöspäin. Toiselle puolelle on tarttunut rutkasti lunta, toinen puoli on pysynyt puhtaana.
Taidan tähän aikaan kallistua lumisen kallioseinämän viehättävyyden puolelle. Ei todellakaan tee mieli kapuamaan ylös graniittiseinämää; näitä kallion, lumen ja jään hienoja muodostelmia tarkastellessa tuntee itsensä hyvin pieneksi kulkijaksi. Heipä hei, rotko; on hyvästien aika.
Eväät odottavat repussa, eikä lunta ole mahdottoman paljon... Siispä lähdemme vielä tarpomaan vihrein maalimerkein merkittyä reittiä kohti läheistä nuotiopaikkaa. Nyt edessä ei ole valmiiksi tallottua uraa. Vain yksi kevyt ja tuntemattomaksi jäävä metsän eläin on kipittänyt edellämme osan matkaa. Onneksi tuli varustauduttua säärystimin, jotka estävät lumen solahtamisen lahkeen alta kenkiin. Eikä lunta ole vielä mahdottoman paljon, vaikka se komeasti puita peittääkin.
Saavumme pian Orkosen lammen rannalle, mistä löytyy hyvin pidetty nuotiopaikka kuivine polttopuineen sekä siisti huussi. Kaadan termoksesta kuppiin kuumaa teetä ja maistan eväspiirakkaa. Vieraskirjan ohella nuotiopaikan kaapissa on myös valokuvin täydennetty kertomus Orinoron polun historiasta. Historiavihkosessa on mukana Kaisa Laitisen runo, jossa kerrotaan että Orinoro sai nimensä orista, joka suistui kalliorotkoon.
Orkosen lammella vallitsee täydellinen hiljaisuus, eikä lammen lumilla näy edes eläinten jälkiä. Orinoron polku syntyi vuosina 1997-98 ja siitä on suurelta osin kiittäminen talkooväkeä.
Kyläläisten pitivät useita talkoita ja raivasivat polun pohjaa sekä
mm. kuljettivat Leppävirran kunnan hankkimat puutavarat maastoon, jotta
Pohjois-Savon ympäristökeskuksen työntekijät pääsivät tekemään polkuun
liittyviä rakenteita. Lopulta kyläläiset
myös merkkasivat polun vihreillä maalimerkeillä. Polun avajaisia vietettiin toukokuussa 1999. On käsittämättömän hienoa, että tällaista talkootyötä on tehty ja tehdään edelleen eri puolilla Suomea luonnossa kulkijoiden iloksi.
Pitäkäämme siis tätäkin polkua hyvin. Älköön kukaan siis enää repikö tuohta rannan koivuista tulentekoon, vaan tuokoon jokainen kulkija omat sytykkeet mukanaan. Nuotiopaikalta olisi Mustinmäen koululle matkaa 2,5 km, mutta me tallustelemme osin itse tekemäämme lumipolkua pitkin takaisin kohti Hanhiahontietä, halki upean talvisen savolaismetsän.
Onpa hyvä tietää että Orinorolle voi kulkea talvellakin. Oikeastaan nuo kallioseinämät näyttävät hienommalta lumella ja jäällä koristeltuna.
VastaaPoistaTalviasussa rotkot saavat kyllä komean ilmeen. Ja kun lehtipuut ovat paljaita, maisema erottuu paremmin.
VastaaPoistaKulkeminen on helppoa ainakin näin vähällä lumella (nyt sitä oli alle 30 cm). Jos lunta on reilusti enemmän, on lumikenkien aika. Onneksi pyry alkoi vasta loppumatkasta ;-)
Upeita kuvia ja maisemia ja tämä sai taas muistumaan mieleeni Tuusniemen Seinävuoren rotkolaakson, jonka bongasin syksyllä, mutta vielä en ole saanut paikalla käytyä. Pitää ottaa se nyt ensi kevään/kesän/syksyn kohteeksi!
VastaaPoistaHyvää vuodenvaihdetta! :)
Niinpä - Seinävuoren rotkolaakso on minullakin vielä visiittiä vailla. Sen jälkeen Savon seitsemän ihmeen kokemisesta uupuisi vielä Maaningan Korkeakoski :)
PoistaIloista uutta vuotta!
Sinäpä olet kiertänyt hyvin Savon ihmeet! Itse olen käynyt Korkeakoskella useammankin kerran, kun se on kotipaikkaa suht lähellä. Keväisin koski on upea, ja se pauhu mahtava. Moni vaeltaa koskelle äitienpäivänä, niihin aikoihin vesi virtaa voimakkaasti.
Poista