Jalkaisin

Jo reilun parinkymmenen kilometrin matka upeiden lumisten metsien ympäröimää tietä Jyväskylästä Nyrölään tuo hyvän fiiliksen. Kuinka kaunista! Entä voiko Nyrölän luontopolkua kulkea talviaikaan? No mikä ettei. Lumitilanteesta ja edellisten kulkijoiden määrästä ja tarpomistavasta riippuen ainakin lumikengillä, mutta osa reitistä saattaa olla käveltävissä myös ilman erityisvarusteita. Vasemman kautta lähtevällä, myötäpäivään kulkevalla reitillä ei tuoreita jalanjälkiä näy, mutta moottorikelkka on ajanut siitä ennen edellistä lumisadetta. Sen sijaan suoraan Iso-Mustan laavulle oikaisevaa reittiä on kävelty ihan äskettäin. Kumman valitsen? No kas, sattuipa olemaan kyydissä lumikengät... Kun kaupungissa lumi on ehtinyt jo varista puista, riittää Nyrölän maisemissa hiutalekerrostumia niin maassa, puissa kuin polun opasteilla. Päätän olla oikaisematta kevytkulkuisempaa kelkkauraa pitkin ja käännyn kiltisti seuraamaan merkittyä reittiä kuusimetsän siimekseen. Reittiopasteina näkyy

Laskeudun lumista polkua ja rappusia myöten Korpilahden Vanhan myllyn pihapiiriin. Maisemasta päätellen oletan, että jossain tuolla lumen alla virtaa Korpijoki, vaikka veden virtaus ei näy, ei kuulu ja tukinuittoränni on sekin lumen peitossa. Punamultaseinäinen myllyrakennus on iloinen väriläiskä muuten liki mustavalkoisessa maisemassa. Ulkoseinään ripustettu hieno, suurikokoinen puuratas näyttää erikoiselta, eikä se varmasti ole pelkkä koriste. Tamppaan lunta seinän vieressä sen verran, että pääsen lukemaan aanelosta, jonka tekstissä mainitaan Kiiskilänmäen näkötornin ohella myös sana hevoskierto . Tulkitsen kuvan avulla, että tämä harmaantunut puupyörylä on siis ollut osa koneistoa, jota hevonen on myllyllä pyörittänyt. Myllyn pihapiirissä on myös pari muuta rakennusta, esimerkiksi huussit, mutta tämä harmaa hirsirakennus ei paljasta salojaan. Muutaman ihmisen valmiiksi tallaama polku nousee myllyltä ylöspäin, missä käyn kääntymässä ysitien tuntumassa olevalla kävelysilla

Astelen ensin Kortesuon rannan kävelytietä (joka on nyt poikkeuksellisesti aurattu) ja katson kaipaavasti jäälle, kunnes havaitsen kauempana hiihtelijöitä. Latu on minulle merkki siitä, että jäälle voi lähteä myös jalkaisin, joten laskeudun rannasta Tuomiojärven jäälle. Jyrkkä talviauringon valo heittää hangelle puolenpäivän jälkeen pitkät varjot. Kevyt pakkaslumi ei upota kovinkaan paljoa ja pärjään hyvin saappaillani. Jäällä lunta on usein vähemmän kuin samaan aikaan niityillä tai metsissä. Vastarannan maisema Löylyjoen-Kivelänrannan suunnassa on hyvin utuinen. Etsisinkö aiempien kävelijöiden jälkiä vai teenkö omaa uraa? Luonnollisesti jälkimmäinen vaihtoehto houkuttaa enemmän. On vapauttavaa tarpoa järven jäällä ja mennä avarassa maisemassa mihin huvittaa, ilman rajoituksia, nyt kun lumen määrä ei ole esteenä. Käännän pääni Laajavuoren suuntaan, missä usva kohoaa kuin savupilvenä taivaalle. Ihan kuin Laajavuoren suunnasta kajahtaisi jokin kaiutintiedote. Ehkä siellä on lume

Jännittävän näköinen Hopeakettu tapittaa minua vaiteliaasti Etelä-Karjalan taidemuseon sisäänkäyntikäytävällä. Päiväkävely on tuonut minut katsomaan, mitä on menossa Lappeenrannan Linnoituksen taidekeskittymässä. Ainakin Kaisu Koiviston Äänekäs hiljaisuus -näyttely, jonka teokset kiskaisevat minut museon uumeniin. Koiviston töissä luonto on vahva elementti, mutta eri tavoin käsiteltynä. Jos teräksestä onkin muotoiltu kovapintaisia hahmoja, on museon aulan laattalattialla uiskentelevilla, toisilleen täysin vierailla joutsenilla pehmeä pinta, vaikkei se yhdelläkään ole höyhenpeite. Aulan videoteoksessa sekä viereisissä näyttelysaleissa valokuvateokset vievät Baltian maiden ja Venäjän hylättyjen ohjustukikohtien maailmaan. On hämmentävää, että niihin ylipäänsä pääsee kulkemaan ja kuvaamaan. Kaisu Koivisto osoittaa kuvillaan, että luonto on jo valtaamassa rapistuvien ohjustukikohtien alueita takaisin itselleen. Tilaa hallitsee kuitenkin Kaiku 1 & 3 -installaatio, valoinee