Keski-Suomen maakuntaura: Tulijärvi-Piispala

Onpa mukava viimein nähdä, miltä oikea Tulijärvi näyttää! Kävin Saarijärven Tulijärven laavulla kääntymässä eräänä viime lokakuun iltana pimeän laskeuduttua, kun puuvaja oli typötyhjä ja olisin kaivannut tulta eteeni muuten kuin kylmän järviveden muodossa. Olen palannut Keski-Suomen maakuntauran reitille ja aloitan siitä, mihin matkan viimeksi katkaisin. Tällä kertaa nuotiopuita löytyisi, mutta koska retki on vasta alussa, en jää paikkaamaan viime syksyn tulivajetta. On jo iltapäivä ja vasta aloittelen polkua kohti Kannonkoskea.

On taas mielenkiintoista nähdä, miten hyvin Keski-Suomen maakuntaura on merkitty laavulta eteenpäin. Tämä sininen kyltti lienee vanhoja peruja, mutta on vaikea sanoa, milloin sinistä maalia on viimeksi sipaistu mäntykankaan puunrunkoihin.

Varmuuden vuoksi kourassani on kuitenkin Pohjoisen Keski-Suomen luontoreitistöt-kartta (1:100 000). Täytyykin varoa, ettei siihen jää pahasti mustikkatahroja, sillä tuon tuostakin nappaan varvuista suuhunpantavaa...

Kohta metsäpolku vaihtuu helpoksi, kanervien reunustamaksi hiekkatieksi, jonka varrelle sattuu myös luonnon punaiseksi värjäämiä kiviä.Hiekkatien varrella siniset maalimerkit ovat hyvin harvassa, mutta kun sitä sitkeästi seuraa, tulee vastaan puinen opaste, joka ohjaa metsäpolulle. Pyhä-Häkki 9.0, Kannonkoski 14.

Suon laidassa hidastan askeliani. Se totisesti kannattaa, sillä pääsen maistelemaan makoisia suomuuraimia! Harvinaista herkkua näin itse poimittuna. Tunnistan jalkojeni juuresta myös jo kukintaansa lopettelevan maariankämmekän. Välipalamarja-apaja jää taakse, pian polku ohjautuu taas kuivalle kankaalle. Mitä ihmettä - kylteissä lukee taas Pyhä-Häkki 9.0, Kannonkoski 14! Olisikohan edellisiin humpsahtanut kilometrin virhelukema?

Ei se mitään, sillä oikein mukava polku kauniissa keskisuomalaisessa maastossa vie sujuvasti eteenpäin. Mitä niistä kilometreistä. Kapuan pienelle kalliolle, ihailen taas kanervia iltapäivän auringossa. Pientä järveä ja lampea tupsahtaa välillä näkyviin polun jommalla kummalla puolella. Hakkuuaukean laidalla töröttää osittain hiiltynyt kelo. Kun kohtaan Rakennuslammen kierros -kyltin, vaihtuu metsäpolku taas hiekkatiehen. Astun Saarijärveltä Kannonkosken puolelle.

Rakennuslammen hieno kota tulipaikkoineen (ei ehkä kannata pysähtyä hetkeä aiemmin löytyvälle epäviralliselle nuotiopaikalle!) toimii taukopaikkana niin patikoijille, ratsastajille kuin pyöräilijöille, sillä näillä main on merkittyjä reittejä meille kaikille. Jatkan evästauon jälkeen matkaa sinisiä maalitäpliä seuraten ja maistan tasaisen, lämmöstä nauttineen mäntykankaan jäkälien keskeltä myös muutaman jo kypsän puolukan.

Heinäjärven viereistä harjannetta seuraavalla polulla mietin, että en ole juurikaan kuullut lintujen laulua. Eipä mene aikaakaan, kun kuulen kirkunaa. Katsahdan järven yläpuolelle ja näen sekä kuulen kaksi komeaa siivekästä vauhdissa: kurkipariskunta on juuri noussut ilmaan. Ehkä niiden hämäämänä käännyn polulta hieman liian aikaisin vasemmalle, mutta se ei haittaa, koska päädyn silti hiekkatielle, johon ihka oikea reitti olisi minut tuonut.

Keski-Suomen maakuntauran alkuperäinen reittimerkki, sinipäiseksi maalattu keppi, ohjaa minut toiselle pikkutielle, ohi sorakuopan. Kun tie päättyy, ei maalimerkkiä heti näy, mutta reitti jatkuu hieman vasemmalle kaartavaa uraa pitkin ja kohta sinitäpliä taas löytyy. Pitkospuut kuljettavat minut saniaisten somistaman kuusikon halki. Täällä on pakko pysähtyä hengittämään kuusimetsän kauneutta.

Tuurajärvi on sekin osittain pitkospuutaivalta, koska maasto on etenkin aluksi sen verran kosteaa. Sitä seuraava kuiva kangas tarjoilee taas kypsiä puolukoita. Ohitan kivisen pirunpellon, talsin niin kanervien keskellä kuin heinikon valtaamalla polulla. Sitten kuulen puron solinaa.

Isolähteenpuron taukopaikalla on melko siisti laavu, mutta jotkut laiskimukset ovat jättäneet penkkien tuntumaan kasan roskia. Siitä huolimatta, että vieressä on peräti roskis. Tsot, tsot. Odottamani kodan sijasta puron vieressä voi tehdä tulet katetun tulipaikan suojiin. Täytän vesipulloni ja parin minuutin kuluttua kohtaan päivän ensimmäisen vastaantulijan, sitten Tulijärven laavun.

Saavun tienristeykseen. Harmaissa puuviitoissa lukee Pyhä-Häkki 19, Piispala 20. Gulp. Taisin epähuomiossa tehdä turhan silmämääräisen arvion päivämatkasta ennen lähtöä, sillä vaikka olen kävellyt jo 14 km, on jäljellä vielä mukava rupeama. Lähistöltä löytyy maasta hylättyjä sinisiä maakuntauran kylttejä, mutta myös kunnon kartoin varustettu opastetaulu, jonka äärellä varmistan vielä oikean tulkinnan reitistä. Se lyhyempi (15 km) reitti Piispalaan on hiihtoreitti, mutta jalan liikkuva saa nauttia kannonkoskelaisista maisemista 5 kilometriä pidemmän matkan!

Onneksi valoisaa iltaa on vielä jäljellä ja soratietä on kevyt astella. Seuraavat kilometrit seuraan teiden varsia, ylitän ilta-auringossa kylpevän Potmonkosken uoman ja käännyn vasemmalle, Kannonkosken kirkon suuntaan johtavalle tielle. Betonisillan fillarireittimerkin alta erottuu sininen maalitäplä.

Käännyn seuraavaksi asvaltilta reittiviitan ohjaamana metsään, mutta kohta joko astun harhaan tai maalimerkit onnistuvat maastoutumaan piiloon silmiltäni. En viitsi palata takaisin päin, joten tarkistan oikean suunnan kartasta ja jatkan matkaa. Melko pian osunkin taas polulle. Ja jos sileähköt, suorat puunrungot alkavat kyllästyttää, täältä löytyy vaihtelua.

Kuntopolku laskeutuu seurantalolle, jonka vieressä on talvisotaan Kannonkoskelta lähteneiden muistokivi ja aito tykki. Arvaan että reitti jatkuu tästä taas kuntopolkua pitkin ja osun oikeaan. Pikkutie ohittaa harmaantuneen ladon, järvenrantamaatilan viljavat pellot ja kaksi hevosta tuijottaa minua epäluuloisesti karsinastaan. Polkujen ja pikkuteiden kautta saavun Kannonkosken keskustaan,  ja käyn evästäydennyksellä kaupassa. Jäätelö maistuu.

Urheilukentän luona siniviitta osoittaa: Huopanankoski. Ei nyt sentään sinne asti! Onnistun pysymään suunnilleen oikealla reitillä vielä silloinkin, kun edessä näyttää olevan pöpelikköä. Kokemus on opettanut että reitti on joskus juuri tällaista - ja kohta näen sinisen maalitäplän koivun rungossa. Jatkan matkaa pellon jälkeen vielä jonkin aikaa luottavaisena, mutta sitten alan epäillä. Metsäliiton punaiset nauhat ja hakkuut ehkä saavat minut herpaantumaan ja ohitan paikan, josta olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. Kun äkkään erheeni, on tehtävä uusi korjausliike ja haettava oikea reitti kelpo ryteikön läpi. Hämärä on laskeutumassa, joten ei kannata jäädä ihmettelemään.

Ylitän asvalttitien, rautatien ja polulla alkaa näkyä kaatuneita kuusia. Hakkuuaukealta olen lukevinani, että puiden varsinainen kaataja on pääosin ollut myrsky eikä ihminen. Reittimerkit ovat hävinneet sen sileän tien, mutta lankkusilta paljastaa, mistä polku jatkuu. Ja jatkuu. Piispala 7. Mahtavaa, enää niin lyhyt matka...

No, jos olisin päättänyt oikaista Piispalaan suorinta tietä pitkin, olisi jäänyt tämäkin ihmekoivu näkemättä. Muutoin lähes paljaaksi hakatulla aukealla on huikea, kookas mutkarunkoinen koivu. En ole ikinä nähnyt moista! Ollapa mukana kunnon kamera ja olisipa edes hieman enemmän valoa taivaalla.

Saavun Karhulehdon tulipaikalle, mistä maakuntauran reittiä on jäljellä enää kohtalaisen vähän yöpaikkaan. Hämärä on edennyt ja kun tarkistan mistä polku kulkee, näyttää ura olevan puuntaimien suosimaa aluetta. Hmm. En halua joutua tarkkaamaan jalansijojani tarkkaan enkä viitsi kaivaa otsalamppua esiin. Päätän helpottaa loppumatkaa pykälän ja vaihdan maakuntauran hetkeksi sen läheiseen pikkutiehen, mitä pitkin voi kulkea reippaampaa tahtia. Piispala 3. Kiitos.

Kello lähenee puolta yötä. Lopputaival Piispalaan sujuukin jo kuun valossa, joten mikä hätä tässä kulkeissa. Reppuni on mukavan kevyt, sillä päätin käyttää hyväkseni mahdollisuutta olla kantamatta makuupussia, alustaa ja sen sellaisia kamppeita ja käyttää epäerähenkistä majoitusmahdollisuutta. En tosin oivaltanut etukäteen, että se tarkoittaa 34 kilometrin päivämatkaa, mutta perillä ollaan. Ja aamulla odottaa valmis aamiainen!