Yksi Pohjois-Karjalan hienoista pitkistä vaellusreiteistä on
Karhunpolku (133 km), jonka lähtöpiste on
Patvinsuon kansallispuistossa Lieksassa. Koska Patvinsuolle ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla, on autottoman sumplittava kulkemiset kaikessa rauhassa. Itse matkasin ensin iltajunalla Joensuuhun ja sieltä aamubussilla Uimaharjuun, josta matkaa Patvinsuolle oli jäljellä vielä noin 40 km. Uimaharjusta pääsee nopeimmin Patvinsuolle taksilla, mutta otin hitaamman lähestymisen, joka sisälsi kaksi liftikyytiä ja vain noin tunnin kävelyn. Autoliikenne on alueella harvahkoa, joten olin onnekas. Plus sain lämminhenkisen aloituksen taivaltamiseen noin +26°-28°C -lämpötilassa, auringon lämmittämällä tiellä.
Täydensin Suomun luontotuvalla vesivarastojani - kiitos kuuman päivän, oli oltava tarkkana siitä, että nestetankkaus on tasaista ja riittävää - ja nautin lähtöevästä
varjossa pihakuusen alla ennen kuin lähdin seuraamaan viitoitusta
Karhunpolun aloituspisteeseen, Kurkilahteen (3 km). Ihanaa, kun jalkojen
alla on tien sijasta erinomainen metsäpolku! Ja puiden takaa väikkyy Suomunjärvi.
Vai pitäisikö sittenkin jäädä nauttimaan Suomun upeista maisemista ja heittäytyä hiekkarannalle tai käydä vuokraamassa kajakki? Houkutteleva ajatus, mutta Karhunpolku kutsui. Päätin viime vuonna tänne
Susitaipaleen ja onhan matkaa jatkettava tästä eteenpäin!
Koko Karhunpolun kartta löytyy lyhyen matkan päässä Kurkilahden P-paikalta, pukukoppi-keittokatosrakennuksen seinästä. Itselläni oli kyydissä paitsi Karjalan kierroksen osa 3/ Lieksa (1:100 000), myös
Karttakeskuksen tarkempi (1:25 000) kartta, joka sisältää Patvinsuon ja Ruunaan alueet - tämän retkeni alku- ja loppupisteet.
Karhunpolku alkoi Patvinsuon maastossa erittäin helppona: käytännössä tasamaata joko kuivana kankaana tai pitkospuiden halkomana suomaisemana. Pitkospuut ovat tulleet Pohjois-Karjalan retkipoluilla tutuksi ja täällä riittää täällä usein yksi lankunleveys, pitkokset kun eivät ole mistään rimpuloista tehtyjä. Suopursujen kukat kukkivat harvakseltaan, eikä nyt näkynyt sitä huikeaa tupasvillamerta, josta olin viime vuonna häikäistynyt samoihin aikoihin. Erilainen kevät takana.
Järven rannoilla on jonkin verran näitä luonnon muovaamia, harmaantuneita taideteoksia, kaatuneiden mäntyjen sekamelskaisen näköisiä juurakoita. Siinä olisi ollut taiteilijallakin sommittelemista.
Suomunjärven pinta oli jo tyyntynyt siitä kepeästä tuulenvireestä, joka oli vähän aikaa yrittänyt laineita aavistuksen verran nostaa. Ei moottorin pärinää missään, ei muutakaan hälyä, vain omien askelten ääni hiekalla tai neulasten peittämällä polulla. Rauha. Ja upeasti kaareutuva hiekkarantamaisema.
Elävää puutaidetta puolestaan tuli vastaan keskellä polkua. Tämä kierteinen mänty on katkennut kuin Karhunpolun portiksi polun ylle. Toivottavasti pysyy turvallisesti paikallaan!
Polku seurasi alkuun Suomunjärven rantamaisemia ja kaartoi sitten kuivaa kangasmaastoa pitkin Siikalammen vieritse oikeaan, kohti kapoista Suomunjokea. Varoitustaulu kertoi kaulattujen puiden kaatumisriskistä, mutta se ainoa eteen tullut kaatuneiden puiden "aukio" oli kyllä selvästi myrskyn aikaansaannoksia. Joen luona poikkesin betonisillalla, seuraamassa virtaavan veden vauhtia. Vaikutti siltä, että tässä oli kenties ollut joskus uittoränni. Ja sillan toiselta puolella olleesta maalitäplästä päätellen Karhunpolku oli aiemmin linjattu menemään tästä yli, toisin kuin nyt.
Alkuun kärrytienä, sitten polkuna jatkunut reitti läheni jo ensimmäistä virallista taukopaikkaa, Virtaniemeä. Pysähdyin pitkoksilla, nostin rinkan selästä ja ihailin lähempää niin hillan, suokukan kuin suopursun kukkia ja hengitin maiseman tuoksua. Suomunjärven rannassa kukkivat vielä muutamat pihlajatkin kirpakasti.
Virtaniemi, jäkälien ja varpukasvien peittämä hiekkasärkkä kapeni kapenemistaan, kunnes saavuin Suomunjärven ja Alanteen väliseen Virtasalmeen, jonka yli pääsee kävelysiltaa pitkin. Pian sen jälkeen Karhunpolku erosi Suomunkierrosta ja kääntyi oikeaan. Minua vastaan oli ehtinyt tulla kaksi Suomun kiertäjää, mutta epäilin, että tästä eteenpäin olisi merkittävästi hiljaisempi pätkä edessä.
Kun heitin viimeisen silmäyksen Virtasalmen ylittävään siltaan ja Suomun maisemiin, rikkoutui hiljaisuus käen kukuntaan. Sentään siivekkäät pitäisivät seuraa! Kohta käki Ykkösen päälle alkoi laulaa käki Kakkonen ja kuulin hupaisan käkidueton: tipuset eivät nimittäin kukkuneet ihan samassa sävellajissa. Niinpä pientä riitasointua oli ilmassa... Kägöset lennähtelivät lähimännyissä musisoimassa, kohta yritti käki Kolmonen kauempaa kukkua mukaan, mutta älysi sitten vaieta. Minäkin jätin kilpakukkujaparivaljakon ja jatkoin matkaa.
Aurinko jatkoi paistamistaan, askel oli kevyt (kiitos oikean painoisen rinkan) ja vesihörpyt siivittivät kulkua. Suomaisema vaihtui metsään ja takaisin, jossain oli puita kaatunut ihmisen, toisaalla luonnon avustamana. Jalkain alle vaihtui ensin kärrytie, sitten kuiva ja kuuma hiekkatie, jota Karhunpolun seuraajan tuli kääntyä oikealle ja jatkaa matkaa risteykseen, josta puolestaan piti kääntyä mustan Piilo-viitan mukaan vasemmalle, edelleen hiekkatielle. Tällä isompien hiekkateiden pätkällä Karhunpolun maalimerkit olivat niukassa, mutta kartta pitää tiellä. Ja kertoo, milloin kääntyä siltä pois polulle.
Pidin pienen lepotauon tien varren tukkipinon kupeessa ja pyyhin otsalta pahimmat hiet pois. Metsäpolku on kuumalla kelillä huomattavasti tietä mukavampi kulkea, onhan se suojaisampi. Vaan illan tullen kelikin alkoi helpottaa, kun lämpötila jäähtyi leppoisammaksi. Kaksi maastopyöräilijää viiletti vauhdilla vastaan ja hyppäsin polulta sivuun. Seuraava taukopaikka olikin Piilon tulipaikka, yhtä siisti kuin muutkin taukopaikat tähän asti. Samalla tein päätöksen siitä, että jäisin yöksi seuraavalle, muutaman kilometrin päässä olevalle laavulle, enkä jatkaisi enää Pitkäjärven autiotuvalle.
Kun polku poikkesi mukavasti mutkittelevan Ukonjoen rantaan, tuntui että olin jo melkein perillä, sillä tämän veden varressa odotti Ahokosken laavu. Sitä mukaa kun ilta eteni, alkoi taivas saada jo aavistuksen punervia sävyjä.
Kun saavuin Ahokosken laavulle, oli matkaa takana Karhunpolkua pitkin noin 15 km. Ihan sopiva maastomatka näin aluksi, etenkin kun pääsin virallisen reitin alkuun vasta myöhään iltapäivällä. Rinkkaretkillä pyrin pärjäämään ilman telttaa, joten laavut ovat parhaimpia ystäviäni (hätämajoite kuitenkin kulkee matkassa kaiken varalta). Ensin leiri pystyyn eli rakkaan rankisen viritys laavuun, makuualustan puhkuminen unikuntoon ja makuupussin levitys pörhistymään, sitten kävin virkistäytymässä puhtaaksi Ahokoskessa ennen iltaruuan kokkaamista. Yö laskeutui niin lämpimänä, että osa yöstä meni (ihan oikeasti!) ilman makuupussia.
Seuraavan päivän Karhunpolku:
Ahokoski-Särkkäjoen laavu
Kommentit
Lähetä kommentti