Siirry pääsisältöön

Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Hangasjärvi-Petäjävesi

Olen tarponut Hangasjärveltä aiemmin Jämsän suuntaan. Nyt lähden kokeilemaan, miten hyvin pysyn entisen Keski-Suomen maakuntauran reitillä Petäjäveden suuntaan. Karttana on aiempien maakuntauran "etsimisretkien" tapaan mustavalkoinen kopio 1980-luvun puolivälin paikkeilla painetusta kartasta.
Hangasjärven aamu on uneliaan hiljainen tänä kauniina syysaamuna. Aamu-usva leijailee vielä yhdentoista maissa järvellä, mutta päivä on kirkastumaan päin.
Hangasjärven retkikämppää ja saunaa (vuokrattavissa) on viime vuosina laitettu entistä ehompaan kuntoon. Reppuretkeilijä voi iloita muun muassa siististä huussista ja rannan tulipaikasta.
Rantamaiseman ihastelun jälkeen kiepautan repun selkään ja haen polun pään, joka löytyy kämpän takaa. Jos polun lähipuissa onkin ehkä joskus ollut maakuntauran sinisiä maalimerkkejä tai nauhoja, ne ovat jo tyystin kadonneet. Ei mikään hyvä enne, mutta katsotaan, miten minun käy. Etenkin kun polun ympäristössä on tehty myös metsätöitä.
Tuota pikaa saavun hakkuuaukean laitaan ja katson karttaa uudelleen. Selkeää reittiuraa ei näy, joten käännyn tulosuunnastani vasemmalle, seuraamaan kuusikon laitaa. Siitä suunnasta tulee nimittäin jossain vaiheessa vastaan tie, jolta voin yhyttää maakuntauran reitin. Heh, näin alkumatkassa ja heti reitti hakusessa...
Pikku rämpimisen jälkeen tuleekin vastaan pikkutien pää ja haen sinisiä maalimerkkejä. Turhaan.
Vaisto sanoo, että voisin valita pikkutieltä yhden vinosti vasemmalle poikkeavan polku-uran, mutta päätän silti pysyä tiellä - varmempaa. Vihtajärventien varressa saan alkuun katsella avohakkuun rumia jälkiä, mutta onneksi tätä maisemaa ei kestä kauaa. Kohta olen taas kartan mukaan ihan virallisestikin reitillä, joka seuraa Vihtajärventietä toista kilometriä.
Itse Vihtajärvi levittäytyy kahdelle puolen tietä. Sillalta katsoessa näyttää siltä, että järven kapeampi, erittäin ruohikkoinen pää olisi hyvää vauhtia umpeutumassa. Siltaa koristavat hauskasti krysanteemiruukut. Maisemasta välitetään. Tien vasemmalla puolella kasvaa Metsähallituksen metsää, peräti siemenviljelys.
Kaksi komeaa hevosta aitauksessa havahtuu, kun saavun tienhaaraan. Karhukorventien risteyksen vierestä löytyy ojassa kellallaan makaava, sinivalkoinen Keski-Suomen maakuntauran opasteviitta: Petäjävesi. Kiva vahvistus, vaikka olisin ilman sitäkin osannut kääntyä Karhukorventielle. Kamerani on havahduttanut lähitalon asukkaan, joka tulee tervehtimään, että millä asialla olen; näillä main on havaittu ikävä kyllä myös kulkijoita, jotka ovat olleet liikkeellä ilkeämmissä aikeissa. Baltian maiden rekisterikilvillä varustetun pakettiauton kameramies on todennäköisesti kartoittanut seutua rikollisluonteista visiittiä varten! Todella kurja kuulla tuollaista. Minusta ei kuitenkaan ole moista vaaraa. Kuulen samalla, että joskus ennen tällä reitillä oli runsaastikin kulkijoita myös talviaikaan, mutta ei enää. Eipä reittiä virallisesti enää olekaan.
Tasaista, kapeaa Karhukorventietä on mukava astella. Tien varressa on peräti muutama sininen maalimerkki, joskin yksi reittimaalattu puunpätkä on kappaleina tien poskessa. Maasto muuttuu vähitellen kuivaksi kankaaksi ja lähellä Naulapuroa olevan hiekkakuopan kohdalla katson tarkemmin vasemmalle. Ihan kuin hiekkakuopasta pilkistäisi kodan katto. Ikivanhaan karttaani sitä ei ole tietysti merkattu. Ei ole tietoa, onko tämä kota yksityinen, kyläyhdistyksen tai vastaavan omistama, mutta käyn kurkkaamassa sisälle. En ole ikinä nähnyt niin siistiä kotaa! Minulla ei kuitenkaan ole vielä eväsnälkä, joten en pysähdy pidemmäksi aikaa.
Seuraavasta T-risteyksestä reitti jatkuu oikealle ja kohta käännyn vasemmalle, Isonaulajärvenpistolle. Tasaista kuivaa kangasta edelleen, eikä olekaan ihme, että pian näen marjastajan parkkeeraavan autonsa tien poskeen. Puolukkajahdissa, selvästi. Minä puolestani nappaan polun varresta matkaan muutaman herkkutatin, ennen kuin käännyn vasempaan, Vanamontielle, jonka päättävästä silmukasta etsin hetken aikaa polun päätä.
Jos olenkin pohtinut, että reitti on kulkenut yllättävän paljon teitä pitkin (eli kauniisti sanottuna se on ollut todella helppokulkuinen), tulee tähän vaihtelua välittömästi. Polulle kaatunut mänty ei tosin ole vielä mitään... Sen takana on ilokseni vanha kuntarajakyltti, Keski-Suomen maakuntauran peruja. Astun Petäjävedelle, mutta en suinkaan enää Korpilahdelta (kuten toisella puolella vaakunan kera ilmoitetaan), vaan Jyväskylästä. Kiitos kuntaliitosten. Vielä muutama kymmentä metriä, pari sinistä maalimerkkiä puissa ja sitten on edessä seikkailu hakkuuaukealla.
Pahat ennakkoaavistukseni käyvät toteen, sillä sen ainokaisen pystyyn jätetyn kuusentörön jälkeen, jossa oli sininen reittimerkki, ei aukealta erotu horsmien ja männyntainten joukosta minkäänlaista polku-uraa. Riemuani lisäävät aktiivisessa seuranhaussa olevat hirvikärpäset, joita nitistän yksi kerrallaan. Haravoin maastoa jonkin aikaa, mutta sitten on annettava periksi ja kaivettava kompassi esiin. Seuraava pätkä on mentävä suunnalla, ei vain onnettomalla mv-karttakopiollani.  Ylitän hakkuuaukean ja jatkan matkaa kompassi kourassa, kunnes saavun jonkin matkan päästä metsän laitaan. Vaan hyvin käy: osutan askeleeni hyvin lähelle puuta, jossa on sininen maalimerkki - ja siitä löytyy myös kapean polun pää.
Vaikka polku nyt erottuukin kohtalaisesti, on se paikoin todella kapea ja hyvää vauhtia umpeen kasvamassa, kiitos elintilaa innokkaasti valtaavien kuusien. Aika mielenkiintoista osua tällaiselle polulle juuri nyt, kun satuin kuuntelemaan radiosta osan Ylen Polkuillasta ja polkureittien katoamisesta vain muutama päivä aikaisemmin! Tämä pitkään suoraan jatkuva polku tosiaan kaipaisi tallaajia, tai suorastaan raivaajia, auki pysyäkseen. Poimin pari kanttarellia polun varresta ja pähkin uran himmetessä, että eipä sillä väliä, pysynkö tismalleen vanhalla reitillä vai en. Pääasia, että pääsen kohta hiekkatielle, joka vie minut lähemmäs karttaan merkattua Metsäkulmaa.

Tässä vaiheessa annan periksi ja turvaudun nykyaikaan eli Kansalaisen karttapaikan nettikarttaan. Tarkistan siitä tarkan sijaintini, minkä jälkeen lähden jyrkästä mutkasta oikeaan kaartavalle polulle, joka vie minut halki uuden hakkuuaukean ja on melko heinikoitunut. Kuljettavissa kuitenkin. Ja vastaan tulee myös pari sinistä reittimaalausta kuusten kyljessä. Jee!
Metsäkulman keskimmäisen sisäänkäynnin yläpuolella on yhä maakuntauran peruina reitin tunnuskyltti ukkometso-tarroineen. Rakennus on yli 100-vuotias entinen Metsäkulman kyläkoulu, mutta se palvelee nykyisin kylätalona ja on Metsäkulma-seuran omistuksessa. Silloin kun maakuntauran retkeilyreitti oli täällä vielä voimissaan, markkinoitiin rakennusta myös pienten retkeilijäryhmien majoituskäyttöön.
Rakennuksen päädyssä ollaan kotona ja saankin ilokseni sekä kuulla lähialueesta että poiketa myös sisällä kylätalossa. Rakennusta remontoidaan hiljalleen, mutta paljon on kuulemma tekemistä jäljellä. Esimerkiksi osaan pönttöuuneista oli suurten neronleimausten aikana pudotettu tiiliä täytteeksi, olivathan sähköpatterit silloin parasta maailmassa. Ajatuksena on nyt saattaa tilat noin 1960-luvun asuun; muun muassa umpipuisia keittiökalusteita on kunnostettu ja maalattu. Tsemppiä kunnostustöihin!

Pidän leppoisan evästauon kuusen juurella, kuuntelen moottorisahan päristystä ja sitten hiljaisuutta, jonka rikkoo vain pari kertaa lähistöllä ajavien autojen humina. Matka jatkuu Hopearinteen alaosassa kulkevaa Hopearinteentietä pitkin (maalimerkki!) ja yritän muistella, mitä Metsäkulmalla ystävällisiä neuvoja antanut naishenkilö sanoikaan. Olisiko sittenkin pitänyt kääntyä oikealle eikä seurata tätä tietä alarinteeseen? Kun saavun mökkipihan laitaan, huomaan ohittaneeni maakuntauran reittimerkin (jos sellaista olikaan) ja käännyn metsään. Rämmin sähkötolppia seuraten seuraavalle pikkutielle ja jonkin matkan päästä kohtaan risteyksen ja siniset maalimerkit.
Kellastuneita lehtiä leijailee tuulenpuuskain heittelemänä hiekkatielle. Taas reitillä. Siis hetken aikaa, kunnes tajuan että kohta olen taas lampsinut vahingossa ohi jostain, mistä olisi pitänyt kääntyä. Enempiin harhailuihin ei ole aikaa (viimeinen bussi Petäjävedeltä Jyväskylään kun lähtee klo 19.00 eikä otsalamppua ole mukana), joten otan käyttöön suunnitelman B. Eli jälleen netistä tuore kartta esiin - haa, tuosta Nättilän pellon laidasta menee pikkutie - ja menoksi helpotettua, omavalintaista reittiä. Olikohan Nättilä se keltainen talo, johon neuvonantajani Metsäkulmalla viittasi? Kenties. Sillä tämä reitti on aikataulullinen pelastukseni.
Kapoinen Hortelinjoki laskee Nättilänlahteen, joka on Maakeskinen-järven pohjoispäässä. Mahtavan tyyni maisema. Kävelen nyt kevyemmin askelin, kun loppureitti näyttää siltä, että voin jopa pysyä reitillä, kunhan sen ehkä noin kilometrin päästä taasen yhytän. Seuraavat kilometrit ovat hiekkatietä aina avaran Hortelinniitun pohjoispäähän saakka, mistä siirryn metsäautotielle ja siitä metsäpoluksi kapenevalle uralle.
Tämäkin polku on kapea ja kulkijoiden tarpeessa, tosin mielellään sellaisten, jotka eivät levittele harvennuksissa kaadettuja rankoja ja risuja suoraan polun päälle. Siinä vieressäkin kun olisi tilaa. Ajattelen taas polkujen katoamista - näinkin sitä voi yrittää edesauttaa! Polku ei onneksi ole risujen peitossa kuin pieneltä matkalta ja uran näkee kohtalaisesti jopa heinikossa. Plus puron yli menneen, lahonneen sillan viereen on tehty kapea kävelysilta ylitystä varten. Kiitos siitä!
Sitten polku yhtyy tiehen, joten edessä enää helppoa reittiä. Hiekkatie kuljettaa minut Karikkoselän rantamaisemien tuntumaan ja koko loppumatka on mahdollista tehdä teitä pitkin. Kun pysähdyn Autionsalmen sillalle ihailemaan maisemia, en vielä tajua, että olen tosi erikoisessa paikassa. Oikealla puolellani avautuva Karikkoselkä nimittäin on pyöreän mallinen meteoriittijärvi (pienin Suomen tunnetuista törmäyskraattereista), jota mainostetaan opasteviitoin kunnolla vasta muutaman kilometrin päästä, kun olen päässyt jo lähemmäs Petäjävettä. Autionsalmen sillan tuntumassa on vain rapistunut Keski-Suomen muinaiskohteet-opastetaulu, josta saa juuri ja juuri selvää, että kyseessä on kivikautinen asuinpaikka. Sillan vasemmalla puolella maisema vesistöineen on tutumpaa, sillä olen parikin kertaa melonut Vanhan vitosen reittiä Koskenpäähän.
Matka jatkuu edelleen tietä pitkin. Helppo kulkea, mutta ei ihan sama juttu retkeilijälle kuin metsässä tarpominen. Syksyn hienoja värejä kulkiessa saa joka tapauksessa ihailla, onhan ruska-aika hyvässä alussa. Pihlajanmarjat hohtavat kirkkaina, lehtipuiden lehdet ovat vaihtamassa tai vaihtaneet värejään, osa lehdistä on jo leijaillut maahan. Ohitan muutamia maalaistaloja, peltoaukeita ja Petäälahden rannassa vastaan tulee koiranulkoiluttaja. Näin harvan jalankulkuliikenteen seudulla tervehditään  myös tuntemattomia. Pysähdyn veden äärelle juomatauolle ja siristän silmiäni. Taitaapa olla kuikka, joka tekee hentoa vanaa halki väreilevän, lumoavan maalauksellisen veden. Oi syksy!

Loppumatka Petäjävedelle tarjoaisi kartan mukaan teoriassa kaksi vaihtoehtoa, mutta tien varressa vastaan tulevasta ränsistyneestä maakuntauran viitasta on (viisaasti?) katkaistu tieltä poikkeavaan vaihtoehtoon osoittava kyltti. Kartan mukaan siinä pusikossa menee muka polku, mutta päivän kokemuksista oppia ottaneena pidän varmempana reippailla ripeästi reittiä, joka kartalla kulkee tietä pitkin. Järkevä valinta, sillä viimeisen bussin lähtöön on enää tunnin verran aikaa ja ainakin pari kilometriä matkaa vielä jäljellä.

Maisemat vaihtelevat pääosin kuusivoittoisen metsän ja hakkuuaukeiden välillä ennen kirkonkylään saapumista. S-market ja Kyläseppä kertovat siitä, että bussipysäkki on jo lähellä. Vaan onhan tässä vielä sen verran aikaa, että ehdin pyörähtää Petäjäveden tunnetuimman nähtävyyden luona!
Kyläsepältä lähtiessä on vain alitettava valtatie 23 ja käännyttävä sitten vasempaan kävelytielle, joka menee suoraan muutaman sadan metrin päässä olevalle kirkolle. Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna merkitty Petäjäveden vanha kirkko on upeassa kunnossa ja tuoksuu hienosti tervalta. Sisään ei näin lauantai-illan koittaessa tietenkään pääse, mutta saan kuitenkin ihailla kirkkoa, komeaa kellotapulia ja vanhoja hautakiviä niiden ympärillä, sillä portit alueelle ovat auki.
Aurinko on jo painumassa mailleen, kun heitän hyvästit komealle kirkolle ja lähden kävelemään alle kilometrin päässä olevalle bussipysäkille. Luon viimeiset silmäykset ilta-auringon punertavaksi värjänneeseen Jämsänveteen vanhalta Salmensillalta (1896-99), sitten onkin jo kiiruhdettava. Luppoaikaa jää ennen bussin lähtöä peräti viisi minuuttia...

Tämänkertainen Keski-Suomen maakuntauran "etsimisretki" päättyi kaikin puolin onnellisesti, mutta selväksi kävi, että Hangasjärven ja Petäjäveden välinen osuutta on ajan hammas kohdellut kaltoin. Vanhoja reittimerkintöjä on jäljellä maastossa erittäin vähän ja kompassi & suunnistustaito ovat kunnon karttojen ohella tarpeen, jos reittiä mielii yrittää seurata. Tipahdin itse karttani mukaiselta, alkuperäiseltä reitiltä useammin kuin kerran ja tein sitten korjausliikkeitä tilanteen mukaan. Hakkuutyömailla jätetään valitettavan usein huomioimatta retkeilyreittien merkinnät, mutta koska tätä reittiä ei virallisesti ole enää edes olemassa, ei huomiointiin ole muutenkaan pahemmin koettu tarvetta. Yllätyin siitä, että reitistä niin suuri osa kulki erilaisia teitä pitkin, mutta toisaalta se herättää ajatuksia. Jos nuo hankalammat pätkät raivattaisiin, olisi tässä oiva reitti myös maastopyöräilyyn ja niinpä "maakuntaura" voisi pysyä paremmin auki ja retkeilykäytössä myös tulevaisuudessa...

Kommentit

  1. Minäkin kuulin tuosta polkujen umpeenkasvamisasiasta, ja olenhan saman itsekin huomannut. Mietin, pitäisikö ruveta kuljettamaan retkillä mukana kevyttä vesuria tai muuta työvälinettä, jolla voisi kulkiessaan samalla raivata polkuja avarammiksi. Toki joku taho voisi sellaisestakin toiminnasta pahastua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieman riskialtista olisi tuo vesurin heiluttelu, sillä ilman maanomistajan lupaa, pelkällä jokamiehenoikeudella ei sovi käydä sellaisiin raivaustalkoisiin. Mutta jos löytää polun, jota haluaisi raivata kulkukelpoisemmaksi, vaatisi jonkin verran vaivaa selvittää maanomistaja, eli hiukka haastetta tässä on.

      Poista
    2. Näinhän se tietysti on. Tyydytäänpä siis avartamaan polkuja vain tallaamalla :)

      Poista
  2. Moro! Kävin naapurin kanssa tsekkaamassa pari talvea sitten tuon Metsäkulma-Karikkoselkä -reitin lumikenkäilemässä ja kulkijoiden (sekä kunnostusrahan) puute tosiaan näkyy. Paitsi metsäyhtiöiden taholla, reitit ovat viimeisen 14 vuoden aikana muuttuneet paljolti noiksi päätehakkuuaukioiksi. Kokemusta on myös Ladun maja - Hangasjärvi, Kangaslampi - Peurunka sekä Ladun maja - Muurame -pätkistä, viimeksi mainitusta taisi sullakin olla juttua. Kiva blogi, kiitos vielä siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hauska kuulla, että olet ollut lumikenkäilemässä tällä reitillä. Menneenä talvena meni itselläni kävelyn puolelle, koska lunta ei ollut.

      Muista retkikokemuksistani Keski-Suomen maakuntauran reiteillä löytyy linkkikooste täältä: http://jalan.fi/ks/keskisuomen_maakuntaura.html

      Poista
  3. upeat värit kuvassa jossaa lampi ja lintu. Mahtava otos!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos... Olin itse aivan mykistynyt väreistä, kun katsoin veden heijastuksia.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit

Jyväskylän alppiruusupuistossa

Alppiruusut jaksavat edelleen kukkia Jyväskylässä, mistä myös löytyy metsän siimekseen perustettu alppiruusupuisto. Tämä vuonna 1986 alkunsa saanut puisto on sukua Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitoksen alppiruusuohjelmalle, jonka suurin ja komein esimerkki löytyy Helsingin Haagasta . Jyväskylän alppiruusupuisto kätkeytyy melko hyvin Keltinmäen maastoon, Mäyrämäen rajamaille. Löysin puiston itse ensi kerran ihan vahingossa sillä suunnalla kävellessäni, toisen kerran suunnistin paikalle varta vasten kartan avulla (mutta kukat olivat vasta nuppuasteella). Vieressä eli Nääpikäntien puolella on vielä tällä hetkellä rakennustyömaa eikä kukkaloistoon ole erityisiä maasto-opasteita, mutta väriläiskät erottuvat hyvin niin tieltä kuin harvahkon metsikön keskeltä. Niinpä osasin nyt jo suoraan perille ja kukat kukkivat vielä runsaasti - eivätkä kaikki nuput ole vielä edes auenneet! Osa lajikkeista on tosin jo kukintansa loppupuolella. Komeat kukat piristävät kummas

Helvetinkolu, Ruovesi

Helvetinkolun alue vaikuttaa leppoisan vilkkaalta; puiston itäpuolisella Kankimäen parkkipaikalla on kohtalaisesti autoja. Iloinen kioskinpitäjä vinkkaa ottamaan tiskin edustalta kartallisen esitteen ja kysäisee, mitä reittiä aiomme kulkea, sillä rengasreitin paluuosuudella on kuulemma yhdessä kohdassa nyt hyvin märkää. Meidän kengillämme pitäisi kuitenkin pärjätä kuivin jaloin. Neljän kilometrin rengasreitillä on mielenkiintoinen nimi. Helvetistä itään -polun nimi ei suinkaan ole sukua John Steinbeckin romaanille Eedenistä itään , vaan Kotiteollisuuden kappaleelle . Polun suojelija on tämän vuoksi muusikko Jouni Hynynen . Aivan alkumatka on leveää pikkutietä. Sitten hyväkuntoinen polku kääntyy metsän siimekseen ja enää osittain lumisena. Polun vieressä muurahaispesässä on jo herätty horroksesta. Raskas lumi on selvästi rasittanut kaarelle taipuneita hentoja koivuja talven aikana. Metsän poikki solisee sulamisvesien täyttämä puro. Kapuamme ensimmäiset puurappuset ylös

Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Kun matkalla retkikohteeseen kohdattiin kesälomansa aloittanut joulupukki, sattui rengasrikko ja saimme kyytiin testattavaksi ravintolan paketoimia retkieväitä, voi sanoa viikonlopun retken alkaneen epätavanomaisesti... Viesti porukan toisen auton rengasrikosta saapui juuri kun olimme pysähtyneet menomatkakahveille Konneveden Häyrylänrantaan , missä vietettiin kesäkauden avajaisia (tiesitkö, että joulupukki ja joulumuori viettävät kesää Etelä-Konnevedellä Lapinsalossa ?). Sitten noudimme Törmälästä kartat sekä sovitut eväspaketit ja kun hinausautoasiat oli saatu kuntoon, pääsimme lopulta Vuori-Kalajan parkkipaikalle aloittamaan retkeä Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Vietimme jo alle kilometrin kävelyn jälkeen herkutteluhetken Vuori-Kalajan laavulla. Oli aika hauska avata Ravintola Hetken meille evästestausta varten toimittavat paikallisia herkkuja sisältävät paketit: Mannisen ruisleipää kera muikkumoussen, lähiseudun tuottajien aineksilla (mm. Ylämaan karja

Wivi Lönn -kävelyllä

Wivi Lönnin kadun komistuksen, kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen nykyisin omistaman ja arkkitehti Wivi Lönnin itselleen ja äidilleen suunnitteleman talon (1910) portti on auki. Opas Sanni Kankainen ohjaa aluksi kävelykierrokselle saapuneet sisälle somaan sivurakennukseen, jota kutsutaan kanalaksi. Harvassa kanalassa lie näin tyylikäs päätykolmio koristeineen! Rakennuksessa oli kanalan lisäksi tilaa myös esimerkiksi talousaskareisiin. Nyt kanojen orsien paikalla vasemmalla on vierashuone ja sisäänkäynnistä oikealla pieni kokoustila, jossa saamme aluksi katsoa Wivi Lönnistä ja tämän pihapiirin rakennuksista kertovan videon. Lönn asui Jyväskylässä vuosina 1911-18 ja ehti suunnitella kaupunkiin lukuisia rakennuksia, joista moni on säilynyt näihin päiviin saakka. Vehreässä puutarhassa kukkivat jo lukuisat kukat, kuten komea ukkolaukka. Omenapuut ovat ehtineet jo varistaa valkoiset kukkansa hoidetulle nurmelle. Omiin silmiini uusimmalta veistokselta näyttää tämä neitonen: sattuva

Nyrölän luontopolku

Nyrölän luontopolku löytyy Vesangan naapurista, läheltä Jyväskylän ja Petäjäveden rajaa. Polun varsinainen lähtöpaikka on Sikomäentien varressa lähellä Nyrölän koulua, mutta yhdyspolkua pitkin reitille pääsee myös Kallioplanetaariolta . Sunnuntai-iltapäivänä lähtöpisteen parkkipaikalla on toistakymmentä autoa, joten ulkoilijoita riittää. Opastaululta kulkijan lähettää matkaan Aaro J. Veijosen Luontopolku -runo, joka antaa vihjeen tulevasta: ... Saaren suuriin seikkailuihin / vetolossi ääneti vie / erämaassa erikoinen / kulkupeli, tämmöinen lie?... Luontopolku seuraa aluksi pikkutietä, ennen kuin kääntyy valoisaan kuusimetsään, jossa on tehty harvennushakkuuta. Opastaulujen lomassa reitin varrelta löytyy myös luontoaiheisia kysymyksiä kulkijoille.  Pysähdyn kuusikkoon lukemaan sinitiaisesta kertovaa opastaulua, kun kuulen linnun laulavan. Läheisellä kuusen oksalla keikkuu laulaa lurittelemassa... sinitiainen! Aikamoisen hyvä ajoitus... Luontopolun vieressä Saparo-niminen la