Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Hangasjärvi-Petäjävesi

Olen tarponut Hangasjärveltä aiemmin Jämsän suuntaan. Nyt lähden kokeilemaan, miten hyvin pysyn entisen Keski-Suomen maakuntauran reitillä Petäjäveden suuntaan. Karttana on aiempien maakuntauran "etsimisretkien" tapaan mustavalkoinen kopio 1980-luvun puolivälin paikkeilla painetusta kartasta.

Hangasjärven aamu on uneliaan hiljainen tänä kauniina syysaamuna. Aamu-usva leijailee vielä yhdentoista maissa järvellä, mutta päivä on kirkastumaan päin.

Hangasjärven retkikämppää ja saunaa (vuokrattavissa) on viime vuosina laitettu entistä ehompaan kuntoon. Reppuretkeilijä voi iloita muun muassa siististä huussista ja rannan tulipaikasta.

Rantamaiseman ihastelun jälkeen kiepautan repun selkään ja haen polun pään, joka löytyy kämpän takaa. Jos polun lähipuissa onkin ehkä joskus ollut maakuntauran sinisiä maalimerkkejä tai nauhoja, ne ovat jo tyystin kadonneet. Ei mikään hyvä enne, mutta katsotaan, miten minun käy. Etenkin kun polun ympäristössä on tehty myös metsätöitä.

Tuota pikaa saavun hakkuuaukean laitaan ja katson karttaa uudelleen. Selkeää reittiuraa ei näy, joten käännyn tulosuunnastani vasemmalle, seuraamaan kuusikon laitaa. Siitä suunnasta tulee nimittäin jossain vaiheessa vastaan tie, jolta voin yhyttää maakuntauran reitin. Heh, näin alkumatkassa ja heti reitti hakusessa...
Pikku rämpimisen jälkeen tuleekin vastaan pikkutien pää ja haen sinisiä maalimerkkejä. Turhaan.

Vaisto sanoo, että voisin valita pikkutieltä yhden vinosti vasemmalle poikkeavan polku-uran, mutta päätän silti pysyä tiellä - varmempaa. Vihtajärventien varressa saan alkuun katsella avohakkuun rumia jälkiä, mutta onneksi tätä maisemaa ei kestä kauaa. Kohta olen taas kartan mukaan ihan virallisestikin reitillä, joka seuraa Vihtajärventietä toista kilometriä.

Itse Vihtajärvi levittäytyy kahdelle puolen tietä. Sillalta katsoessa näyttää siltä, että järven kapeampi, erittäin ruohikkoinen pää olisi hyvää vauhtia umpeutumassa. Siltaa koristavat hauskasti krysanteemiruukut. Maisemasta välitetään. Tien vasemmalla puolella kasvaa Metsähallituksen metsää, peräti siemenviljelys.

Kaksi komeaa hevosta aitauksessa havahtuu, kun saavun tienhaaraan. Karhukorventien risteyksen vierestä löytyy ojassa kellallaan makaava, sinivalkoinen Keski-Suomen maakuntauran opasteviitta: Petäjävesi. Kiva vahvistus, vaikka olisin ilman sitäkin osannut kääntyä Karhukorventielle. Kamerani on havahduttanut lähitalon asukkaan, joka tulee tervehtimään, että millä asialla olen; näillä main on havaittu ikävä kyllä myös kulkijoita, jotka ovat olleet liikkeellä ilkeämmissä aikeissa. Baltian maiden rekisterikilvillä varustetun pakettiauton kameramies on todennäköisesti kartoittanut seutua rikollisluonteista visiittiä varten! Todella kurja kuulla tuollaista. Minusta ei kuitenkaan ole moista vaaraa. Kuulen samalla, että joskus ennen tällä reitillä oli runsaastikin kulkijoita myös talviaikaan, mutta ei enää. Eipä reittiä virallisesti enää olekaan.

Tasaista, kapeaa Karhukorventietä on mukava astella. Tien varressa on peräti muutama sininen maalimerkki, joskin yksi reittimaalattu puunpätkä on kappaleina tien poskessa. Maasto muuttuu vähitellen kuivaksi kankaaksi ja lähellä Naulapuroa olevan hiekkakuopan kohdalla katson tarkemmin vasemmalle. Ihan kuin hiekkakuopasta pilkistäisi kodan katto. Ikivanhaan karttaani sitä ei ole tietysti merkattu. Ei ole tietoa, onko tämä kota yksityinen, kyläyhdistyksen tai vastaavan omistama, mutta käyn kurkkaamassa sisälle. En ole ikinä nähnyt niin siistiä kotaa! Minulla ei kuitenkaan ole vielä eväsnälkä, joten en pysähdy pidemmäksi aikaa.

Seuraavasta T-risteyksestä reitti jatkuu oikealle ja kohta käännyn vasemmalle, Isonaulajärvenpistolle. Tasaista kuivaa kangasta edelleen, eikä olekaan ihme, että pian näen marjastajan parkkeeraavan autonsa tien poskeen. Puolukkajahdissa, selvästi. Minä puolestani nappaan polun varresta matkaan muutaman herkkutatin, ennen kuin käännyn vasempaan, Vanamontielle, jonka päättävästä silmukasta etsin hetken aikaa polun päätä.

Jos olenkin pohtinut, että reitti on kulkenut yllättävän paljon teitä pitkin (eli kauniisti sanottuna se on ollut todella helppokulkuinen), tulee tähän vaihtelua välittömästi. Polulle kaatunut mänty ei tosin ole vielä mitään... Sen takana on ilokseni vanha kuntarajakyltti, Keski-Suomen maakuntauran peruja. Astun Petäjävedelle, mutta en suinkaan enää Korpilahdelta (kuten toisella puolella vaakunan kera ilmoitetaan), vaan Jyväskylästä. Kiitos kuntaliitosten. Vielä muutama kymmentä metriä, pari sinistä maalimerkkiä puissa ja sitten on edessä seikkailu hakkuuaukealla.

Pahat ennakkoaavistukseni käyvät toteen, sillä sen ainokaisen pystyyn jätetyn kuusentörön jälkeen, jossa oli sininen reittimerkki, ei aukealta erotu horsmien ja männyntainten joukosta minkäänlaista polku-uraa. Riemuani lisäävät aktiivisessa seuranhaussa olevat hirvikärpäset, joita nitistän yksi kerrallaan. Haravoin maastoa jonkin aikaa, mutta sitten on annettava periksi ja kaivettava kompassi esiin. Seuraava pätkä on mentävä suunnalla, ei vain onnettomalla mv-karttakopiollani.  Ylitän hakkuuaukean ja jatkan matkaa kompassi kourassa, kunnes saavun jonkin matkan päästä metsän laitaan. Vaan hyvin käy: osutan askeleeni hyvin lähelle puuta, jossa on sininen maalimerkki - ja siitä löytyy myös kapean polun pää.

Vaikka polku nyt erottuukin kohtalaisesti, on se paikoin todella kapea ja hyvää vauhtia umpeen kasvamassa, kiitos elintilaa innokkaasti valtaavien kuusien. Aika mielenkiintoista osua tällaiselle polulle juuri nyt, kun satuin kuuntelemaan radiosta osan Ylen Polkuillasta ja polkureittien katoamisesta vain muutama päivä aikaisemmin! Tämä pitkään suoraan jatkuva polku tosiaan kaipaisi tallaajia, tai suorastaan raivaajia, auki pysyäkseen. Poimin pari kanttarellia polun varresta ja pähkin uran himmetessä, että eipä sillä väliä, pysynkö tismalleen vanhalla reitillä vai en. Pääasia, että pääsen kohta hiekkatielle, joka vie minut lähemmäs karttaan merkattua Metsäkulmaa.

Tässä vaiheessa annan periksi ja turvaudun nykyaikaan eli Kansalaisen karttapaikan nettikarttaan. Tarkistan siitä tarkan sijaintini, minkä jälkeen lähden jyrkästä mutkasta oikeaan kaartavalle polulle, joka vie minut halki uuden hakkuuaukean ja on melko heinikoitunut. Kuljettavissa kuitenkin. Ja vastaan tulee myös pari sinistä reittimaalausta kuusten kyljessä. Jee!

Metsäkulman keskimmäisen sisäänkäynnin yläpuolella on yhä maakuntauran peruina reitin tunnuskyltti ukkometso-tarroineen. Rakennus on yli 100-vuotias entinen Metsäkulman kyläkoulu, mutta se palvelee nykyisin kylätalona ja on Metsäkulma-seuran omistuksessa. Silloin kun maakuntauran retkeilyreitti oli täällä vielä voimissaan, markkinoitiin rakennusta myös pienten retkeilijäryhmien majoituskäyttöön.

Rakennuksen päädyssä ollaan kotona ja saankin ilokseni sekä kuulla lähialueesta että poiketa myös sisällä kylätalossa. Rakennusta remontoidaan hiljalleen, mutta paljon on kuulemma tekemistä jäljellä. Esimerkiksi osaan pönttöuuneista oli suurten neronleimausten aikana pudotettu tiiliä täytteeksi, olivathan sähköpatterit silloin parasta maailmassa. Ajatuksena on nyt saattaa tilat noin 1960-luvun asuun; muun muassa umpipuisia keittiökalusteita on kunnostettu ja maalattu. Tsemppiä kunnostustöihin!

Pidän leppoisan evästauon kuusen juurella, kuuntelen moottorisahan päristystä ja sitten hiljaisuutta, jonka rikkoo vain pari kertaa lähistöllä ajavien autojen humina. Matka jatkuu Hopearinteen alaosassa kulkevaa Hopearinteentietä pitkin (maalimerkki!) ja yritän muistella, mitä Metsäkulmalla ystävällisiä neuvoja antanut naishenkilö sanoikaan. Olisiko sittenkin pitänyt kääntyä oikealle eikä seurata tätä tietä alarinteeseen? Kun saavun mökkipihan laitaan, huomaan ohittaneeni maakuntauran reittimerkin (jos sellaista olikaan) ja käännyn metsään. Rämmin sähkötolppia seuraten seuraavalle pikkutielle ja jonkin matkan päästä kohtaan risteyksen ja siniset maalimerkit.

Kellastuneita lehtiä leijailee tuulenpuuskain heittelemänä hiekkatielle. Taas reitillä. Siis hetken aikaa, kunnes tajuan että kohta olen taas lampsinut vahingossa ohi jostain, mistä olisi pitänyt kääntyä. Enempiin harhailuihin ei ole aikaa (viimeinen bussi Petäjävedeltä Jyväskylään kun lähtee klo 19.00 eikä otsalamppua ole mukana), joten otan käyttöön suunnitelman B. Eli jälleen netistä tuore kartta esiin - haa, tuosta Nättilän pellon laidasta menee pikkutie - ja menoksi helpotettua, omavalintaista reittiä. Olikohan Nättilä se keltainen talo, johon neuvonantajani Metsäkulmalla viittasi? Kenties. Sillä tämä reitti on aikataulullinen pelastukseni.

Kapoinen Hortelinjoki laskee Nättilänlahteen, joka on Maakeskinen-järven pohjoispäässä. Mahtavan tyyni maisema. Kävelen nyt kevyemmin askelin, kun loppureitti näyttää siltä, että voin jopa pysyä reitillä, kunhan sen ehkä noin kilometrin päästä taasen yhytän. Seuraavat kilometrit ovat hiekkatietä aina avaran Hortelinniitun pohjoispäähän saakka, mistä siirryn metsäautotielle ja siitä metsäpoluksi kapenevalle uralle.

Tämäkin polku on kapea ja kulkijoiden tarpeessa, tosin mielellään sellaisten, jotka eivät levittele harvennuksissa kaadettuja rankoja ja risuja suoraan polun päälle. Siinä vieressäkin kun olisi tilaa. Ajattelen taas polkujen katoamista - näinkin sitä voi yrittää edesauttaa! Polku ei onneksi ole risujen peitossa kuin pieneltä matkalta ja uran näkee kohtalaisesti jopa heinikossa. Plus puron yli menneen, lahonneen sillan viereen on tehty kapea kävelysilta ylitystä varten. Kiitos siitä!

Sitten polku yhtyy tiehen, joten edessä enää helppoa reittiä. Hiekkatie kuljettaa minut Karikkoselän rantamaisemien tuntumaan ja koko loppumatka on mahdollista tehdä teitä pitkin. Kun pysähdyn Autionsalmen sillalle ihailemaan maisemia, en vielä tajua, että olen tosi erikoisessa paikassa. Oikealla puolellani avautuva Karikkoselkä nimittäin on pyöreän mallinen meteoriittijärvi (pienin Suomen tunnetuista törmäyskraattereista), jota mainostetaan opasteviitoin kunnolla vasta muutaman kilometrin päästä, kun olen päässyt jo lähemmäs Petäjävettä. Autionsalmen sillan tuntumassa on vain rapistunut Keski-Suomen muinaiskohteet-opastetaulu, josta saa juuri ja juuri selvää, että kyseessä on kivikautinen asuinpaikka. Sillan vasemmalla puolella maisema vesistöineen on tutumpaa, sillä olen parikin kertaa melonut Vanhan vitosen reittiä Koskenpäähän.

Matka jatkuu edelleen tietä pitkin. Helppo kulkea, mutta ei ihan sama juttu retkeilijälle kuin metsässä tarpominen. Syksyn hienoja värejä kulkiessa saa joka tapauksessa ihailla, onhan ruska-aika hyvässä alussa. Pihlajanmarjat hohtavat kirkkaina, lehtipuiden lehdet ovat vaihtamassa tai vaihtaneet värejään, osa lehdistä on jo leijaillut maahan. Ohitan muutamia maalaistaloja, peltoaukeita ja Petäälahden rannassa vastaan tulee koiranulkoiluttaja. Näin harvan jalankulkuliikenteen seudulla tervehditään  myös tuntemattomia. Pysähdyn veden äärelle juomatauolle ja siristän silmiäni. Taitaapa olla kuikka, joka tekee hentoa vanaa halki väreilevän, lumoavan maalauksellisen veden. Oi syksy!

Loppumatka Petäjävedelle tarjoaisi kartan mukaan teoriassa kaksi vaihtoehtoa, mutta tien varressa vastaan tulevasta ränsistyneestä maakuntauran viitasta on (viisaasti?) katkaistu tieltä poikkeavaan vaihtoehtoon osoittava kyltti. Kartan mukaan siinä pusikossa menee muka polku, mutta päivän kokemuksista oppia ottaneena pidän varmempana reippailla ripeästi reittiä, joka kartalla kulkee tietä pitkin. Järkevä valinta, sillä viimeisen bussin lähtöön on enää tunnin verran aikaa ja ainakin pari kilometriä matkaa vielä jäljellä.

Maisemat vaihtelevat pääosin kuusivoittoisen metsän ja hakkuuaukeiden välillä ennen kirkonkylään saapumista. S-market ja Kyläseppä kertovat siitä, että bussipysäkki on jo lähellä. Vaan onhan tässä vielä sen verran aikaa, että ehdin pyörähtää Petäjäveden tunnetuimman nähtävyyden luona!

Kyläsepältä lähtiessä on vain alitettava valtatie 23 ja käännyttävä sitten vasempaan kävelytielle, joka menee suoraan muutaman sadan metrin päässä olevalle kirkolle. Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna merkitty Petäjäveden vanha kirkko on upeassa kunnossa ja tuoksuu hienosti tervalta. Sisään ei näin lauantai-illan koittaessa tietenkään pääse, mutta saan kuitenkin ihailla kirkkoa, komeaa kellotapulia ja vanhoja hautakiviä niiden ympärillä, sillä portit alueelle ovat auki.

Aurinko on jo painumassa mailleen, kun heitän hyvästit komealle kirkolle ja lähden kävelemään alle kilometrin päässä olevalle bussipysäkille. Luon viimeiset silmäykset ilta-auringon punertavaksi värjänneeseen Jämsänveteen vanhalta Salmensillalta (1896-99), sitten onkin jo kiiruhdettava. Luppoaikaa jää ennen bussin lähtöä peräti viisi minuuttia...

Tämänkertainen Keski-Suomen maakuntauran "etsimisretki" päättyi kaikin puolin onnellisesti, mutta selväksi kävi, että Hangasjärven ja Petäjäveden välinen osuutta on ajan hammas kohdellut kaltoin. Vanhoja reittimerkintöjä on jäljellä maastossa erittäin vähän ja kompassi & suunnistustaito ovat kunnon karttojen ohella tarpeen, jos reittiä mielii yrittää seurata. Tipahdin itse karttani mukaiselta, alkuperäiseltä reitiltä useammin kuin kerran ja tein sitten korjausliikkeitä tilanteen mukaan. Hakkuutyömailla jätetään valitettavan usein huomioimatta retkeilyreittien merkinnät, mutta koska tätä reittiä ei virallisesti ole enää edes olemassa, ei huomiointiin ole muutenkaan pahemmin koettu tarvetta. Yllätyin siitä, että reitistä niin suuri osa kulki erilaisia teitä pitkin, mutta toisaalta se herättää ajatuksia. Jos nuo hankalammat pätkät raivattaisiin, olisi tässä oiva reitti myös maastopyöräilyyn ja niinpä "maakuntaura" voisi pysyä paremmin auki ja retkeilykäytössä myös tulevaisuudessa...