Värikallioretkellä Hossassa, Suomussalmi

Värikalliolle matkaa noin 17 kilometriä. Ja sama takaisin. Eikä autoa käytettävissä. Vaihtoehtoina olivat jalkapatikka molempiin suuntiin, toiveikas liftin yritys tahi varmempana keinona taksi menosuuntaan, ja kävely takaisin. Onnekseni puhuin ongelmasta ääneen Hossan Lomakeskuksen aamiaispöydässä, missä aamupalaa popsi samaan aikaan myös kaksi ulkomaista retkeilijäryhmää suomalaisoppaineen. Toinen porukka oli lähdössä juuri Värikallioille päin ja minulle löytyi ystävällisesti istumapaikka retkeläisten tilataksista. Tulipa samalla myös harjoiteltua retkeilyranskan höpöttämistä.

Kyyti jätti myös minut ihastuttavasti Lihapyörteeksi nimettyyn paikkaan (ihan oikeasti, Lihapyörre! Voisiko joku ystävällisesti kertoa nimen tarinan?). Tältä parkkipaikalta pääsee tekemään 8 kilometrin mittaisen rengasreittikävelyn, joka käyttää Ala-Ölkyn kautta kääntymässä Värikalliolla. Toisessa kuuluisassa paikassa eli Julma-Ölkyllä poikkeaminen tekisi päivästä pikkuisen pidemmän - ja jos vielä kävelisi Julma-Ölkyn ympäri, saisi reippailuun varata pitkän päivän. Minä totesin, että Värikallio riittäköön, ja huiskutin hyvästit Julma-Ölkyn suuntaan painelleille ranskalaisille. Värikalliolle johtavaa polkua oli sitäkin tallattu kohtalaisesti, ainakin leveän polun alta esiin nousseista puunjuurista päätellen.

Alkoi sataa, mutta ei onneksi kaatamalla. Olin jo Itärajan retkeilyreitin hiljaisilla taipaleilla tykästynyt häkellyttävän hienosti naavoittuneisiin kuusiin ja niitä piisasi myös täällä Hossassa. Kyllä tätä puhdasta ilmaa kelpasi hengittää niin puiden kuin meidän kaksijalkaisten.

Pisarat tipahtelivat välillä isompinakin, mutta mitäs tuosta. Goretex on ystävä, ainakin niin kauan kuin pitää pintansa. Toivoin kovasti, ettei vettä piisaisi ihan koko päiväksi yläilmoista.

Jo alkuosuudella tuli vastaan rappusia, jotka voivat ärsyttää polkufaneja, mutta kyllä nämä paitsi suojelevat maastoa allaan, myös oletettavasti pitävät pitkosten ohella paikoin jalkoja kuivempina. Jahka Hossan kansallispuistotaival virallisesti alkaa, tulee tällekin polulle rapsakasti lisää kulkijoita.

Pysähdyin Ala-Ölkyn laavulla hetkeksi levähtämään ja sateen ropinaa seuraamaan. Matkassani oli vain kylmää juomaa, mutta en aikonut yrittää tulen tekoa sateessa, vaikka tarjolla olisi ollut syttyavuksi näin kauniisti vuoltuja kiehisiä. Kyllä seuraavan nuotiontekijän kelpaa! Laavun vieraskirja tarjosi luettavaa tauon ajaksi ja pysähdyin yhden kommentoijan kohdalle.

Endroit "magique" du randonneur. On peut se recharger les batteries à 200/100. 

Dommage que le soleil ne soit pas au rendez-vous.  

Näin oli kirjoittanut ranskalainen kulkija laavun vieraskirjaan. Vapaa käännökseni: "Taianomainen" paikka vaeltajalle, akut voi ladata tuplasti. Harmi ettei aurinko sattunut paikalle. Aika samoissa mietteissä olin minäkin.

Kun lähdin kohta jatkamaan matkaa rannan tuntumassa kulkenutta polkua pitkin, näin myötävirtaan Someria inkkarilla melovan pariskunnan. Hymy oli heilläkin herkässä ja vilkutimme iloisesti toisillemme.

Polku nousi harjumaastossa yhä ylemmäs ja pääsin kävelemään reilusti Somerin yläpuolella. Täälläkin näki, että patikoijia reitillä oli riittänyt; sen verran leveäksi kulunut polku-ura oli. Näin syyskuun ensimmäisenä päivänä oli kuitenkin hiljaista, olihan arkipäiväkin, eikä muita kävelijöitä ollut vielä sattunut kohdalle.

Pian olinkin jo lähellä itse tavoitettani eli Somerjärven rannassa, mistä lyhyt polunpätkä toi minut itse ihmeiden äärelle. Siinä ne olivat, nelisentuhatta vuotta vanhat kalliomaalaukset, tuntemattomien ihmiskäsien taiteilemat.

Värikallion  kalliomaalauksille pääsee kulkemaan järeää metallista ponttoonisiltaa pitkin, jolta näkee erittäin hyvin pystysuoran kallioseinämän punaiset kuviot. Taskuun Luontokeskukselta nappaamani esite kertoi, että kallioseinämässä on kuutisenkymmentä veren ja punamullan seoksella maalattua kuviota.

Ponttoonisillalla seisoessaan voi kohtalaisen helposti voi erottaa kallioseinämästä hahmoja ja tutkailun tukena voi käyttää sillalla olevaa opastaulua.  Kiveen on ikuistettu tiettävästi shamaaneja, miehiä, naisia ja eläinhahmoja, muun muassa hirviä ja saukkoja.

Värikallioiden lähimmällä taukopaikalla oli aherrus käynnissä. Siellä oltiin nikkaroimassa mahtavan kokoista katosta ja uusi hieno huussi oli jo valmistunut. Kaikki tämä oli valmistautumista Hossan kansallispuistokauteen, joka alkaa virallisesti kesällä 2017. Niinpä kulkuväyliäkin levennetään ja parannetaan, sillä tällä tulipaikalla pitää päästä käymään niidenkin, joiden on vaikeampi liikkua. Vesihörppy maistui, mutta katsoin kylmine eväineni hyvin kateellisena rakentajien lounasruokailua. Olisipa ollut makkaraa matkassa!

Sitten vain paluumatkalle. Kapusin kostean suon kautta pitkät rappuset seuraavalle mäelle. Oli jäänyt kismittämään, eikö reitin varrelta tosiaan pilkahtaisi mistään Värikalliota näin yläilmoista, joten poikkesin hetkeksi sivupolulle (Kylmäluoman retkeilypolku) suorimmalta paluureitiltä ja pian pääsinkin paikkaan, mistä avautui näkymä Somer-järvelle. Tuli vähän mittasuhteita maisemaan samalla.

Lisäksi sain nauttia syysruskan sävyistä samalla, kun noukin viimeisen sadon mustikoita suuhuni mättähiltä. Pientä välipalaa ja väriterapiaa samalla kertaa!

Rengasreitti palautti minut muutaman kilometrin hyvän ja leveän, kangasmaaston halki kulkevan polkuosuuden jälkeen takaisin Lihapyörteen parkkipaikalle, missä oli vain pari autoa. En suhtautunut mitenkään toiveikkaasti liftiin ja olin muutenkin henkisesti varautunut kävelemään takaisin Hossan kylälle sen jotakuinkin 17 kilometrin matkan, joten kohensin vain reppua selässäni ja jatkoin matkaa.

En alkanut optimoimaan reittiä, olihan päivää jäljellä, ja päätin taivaltaa paluumatkan fiiliksen mukaan. Siispä kurkkaus matkalla Laukkujärven autiotupaan, Puukkojärven laavu, Suottajärven tulipaikka ja sellaista, ja sitten Luontokeskuksella voisi käydä juomassa teetä... Poroja tuli vastaan siellä sun täällä; kellokkaan kilkatus paljasti nämä muuten hiljaa metsässä etenevät nelijalkaiset.

Kun olin viimein päässyt Luontokeskuksen lähituntumaan, aloin jo kaivata pientä taukoa sateelta suojassa. Ennen kuin käännyin tieltä Luontokeskukselle, tuli vielä mieleen tarkistaa, mihin taskuun olin lykännyt lähtiessä kukkaron. Jaahas. Siis missä ihmeessä... eikun.. Kukkaroni oli jäänyt majapaikkamökkiin!  Ja päh, olin jo melkein maistanut kielelläni kuuman kaakaon ja munkkisokerin! Samalla katosi pieninkin pohdinta siitä, pitäisikö heittäytyä viimeiseksi kilometreiksi kumipyörien kyytiin, koska olinkin rahatonna liikenteessä. Tossua toisen eteen vaan, jäljellä matkaa enää nelisen kilometriä. Tai sinne päin, sillä kun olin taas lykännyt kartan taskuun, päästin yhdessä kohtaa ajatukset harhailemaan ja jäi yksi olennainen reittimerkki huomaamatta. Virhe tuli havaittua aika pian, mutta tuumasin, että selvitän tieni muutenkin perille, olihan niitä oikeaan suuntaan meneviä polkuja edessä.

Tepastelin melkoisesti pienempiä polkuja jonkin aikaa, mutta viimein tämä todellinen valtaväylä eli Hossan kylälle vievä mahtavan leveä polku tuli eteeni ja sitä pitkin oli hyvä raahustaa ne viimeiset kilometrit. Jepulis, Hossa - liikuntalomaa parhaimmillaan...

Hossan alue on todella hieno ja haaveilen jo seuraavasta reissusta alueelle. Se heikko kohta on toistaiseksi palveluiden vähäisyys, mikä pitää huomioida, jos ei liiku omalla autolla. Kulkuyhteydet ovatkin Hossan haaste myös tulevana ensimmäisenä kansallispuistokesänä, sillä osa meistä kulkijoista matkaa paikan päälle julkisilla liikennevälineillä, joiden kyydissä pääsee tänne perille (ja poispäin) harvakseltaan. Reippaisiin patikointimatkoihin kannattaa siis varautua. Autottoman ruokahuoltoa helpottaa kesäkautena onneksi ainakin Camping Hossan Lumo, jossa on pienen ruokapuodin ohella myös kahvila, mutta suosittelen tarkistamaan etukäteen, mitä on saatavilla paikan päältä ja mitä puolestaan pitää varautua tuomaan mukanaan. Minä taidan ottaa reppuun termospullon!

Retkipäivä: 1.9.2016