Huopatossuretkellä Laajavuoressa, Jyväskylä

Joulukuun alun pakkaspäivistä pitää päästä nauttimaan ulkona! Piparinpaisto hoitui onneksi heti aamusta, niin että pääsin vielä valoisan aikaan lähtemään metsäkävelylle Laajavuoren maastoon. Kävin ensin morjestamassa luontopolusta sivussa olevaa, mahtavan siistissä kunnossa olevaa laavua (ikävä kyllä ei ollut tulitikkuja ja eväitä matkassa) ja pähkin, mitä reittiä kävellä takaisin kotiin. Satuin onneksi valitsemaan lumeen valmiiksi tallatuista jäljistä ne, jotka johtivat Laajavuoren luontopolulle.

Jyväskylän uusimmat luontopolkuviitat ovat siitä hauskoja, että niissä lukee ytimekkäästi "Polku". Riittääpä lyhyempi laudanpätkä kuin "Luontopolku"-sanalle, vaikka on sinänsä hupaisaa, että näiden merkattujen Polkujen läheisyydessä on runsaasti muitakin polkuja. Keltamaali kuitenkin kertoo, että kyse on juuri luontopolusta.

Luontopolun reitti toi minut vanhastaan tutulle rastille, matalan kalliokumpareen juurelle. Näin talviaikaan luontopolkujen kyltit saattavat olla lumen peitossa. En tullut rapsuttaneeksi tätä opastaulua esiin, vaikka en enää muistanutkaan, mitä tarinaa tässä kohdassa polkua kerrotaan. Minä olin ensisijaisesti metsäpolkuretkellä, eikä infotauluilla ollut nyt merkitystä.

Vaikka pakkasta oli ollut edellisenä yönäkin ihan mukavasti eli toistakymmentä astetta, ei ojan vesi ollut jähmettynyt täyteen jäähän. Virtaus piti siitä huolen. Pakkanen oli kuitenkin loihtinut mitä kauneimpia lumi- tai huurrekukkasia läpimärän rahkasammaleen pintaan - hyvin pientä, mutta sitäkin taidokkaampaa luontotaidetta. Ei pidä kirmata purojen yli liian reippaasti, etteivät tällaiset jutut jää huomaamatta...

 

Laajavuoren metsäpolulla oli mahtavan hiljaista, sillä tälle puolelle eivät autojen äänet kantautuneet. Lintujen höpötystäkään ei juuri nyt kuule, joten ainoa mökä oli huopatossujeni narskahtelu rapsakalla pakkaslumella, kun tallasin polkua eteenpäin. Olin kiitollinen siitä, että edelläni oli kulkenut jalanjäljistä päätellen ainakin pari ihmistä, sillä muuten olisin joutunut katsomaan tarkemmin, mitä reittiä keltaisille reittimerkeille astella.

Saavuin erinomaisessa kunnossa oleville pitkospuille, jotka selvästi veivät märemmän paikan ylitse. Tuntui huikealta, että yhtäkkiä vain alkoi kuulua puron solinaa, mutta ensiksi mitään ei näkynyt. Mikä puro ja missä? Piti ottaa ihan videolle se kirkas veden ääni!

 

Niinpä... Lumikannen alla piilee joskus salaisuuksia. Tällaiset salapurot löytää joskus vain kuuntelemalla tarkkaan; jos veden pinta olisi ollut vielä enemmän kohmeessa ja lumipeite sankempi, ei purosta olisi näkynyt yhtään mitään.

Pitkospuilta kuitenkin erotti vielä joten kuten myös puron tumman uoman, jossa vesi virtasi mitä raikkaimman lämpöisenä. Talvilämpöisenä. Etten sanoisi jääkylmänä.

Tuntui niin mukavalta kulkea metsässä juuri huopatossuissa. Huopakengät ovat kevyet kulkea, etenkin verrattuna vaelluskenkiin, joilla yleensä olen talvisillekin metsäkävelyille lähtenyt. Huopatossujen ainoa huono puoli on se, että jos lumi on yhtään märkää, kertyy huopikkaiden pintaan helposti ylenpalttinen kerros lunta lisäpainoksi. Plus märkyys tuppaa menemään huovan läpi... Niinpä kevyt huopakuljeskelu sopii parhaiten tällaisiin oikeisiin pakkaspäiviin.

Tuumasin, että edellisestä käynnistäni Laajavuoren luontopolulla oli vierähtänyt aikaa, sillä en ollut aiemmin nähnyt tätä tarkan etäisyyden laavusta ilmoittavaa opastetta. Tosi lähellä siis!

Kyseessä on Laajavuoren takarinteen alla oleva laavu, joka sopii parhaiten taukopaikaksi, ei ihan yöretken kohteeksi. Polttopuita ei laavulla ollut jäljellä, mutta viimeisimmät kävijät olivat (tuoreehkoista jätteistä päätellen) onnistuneet tekemään tulet. Täällä on varmaan vähän vilkkaampaa sitten, kun laskettelu- ja hiihtokausi pääsevät vilkkaampaan vauhtiin. Toivottavasti polttopuuvarastoa täydennetään pian!

Eipä siis ihme, että laavun seinustalla roikkuva pokasaha oli huurteen koristelema. Sahaparalle ei ole käyttöä, jos ei ole kalikoita, mitä lyhennellä nuotioon sopiviksi.

Jatkoin laavulta matkaa hiihtoladun toiselle puolelle, takaisin luontopolun reitille, ja rinnettä ylöspäin. Tänne kantautui jo vähän kaupungin äänimaailmaa, vaikka maiseman puolesta olisin voinut olla vaikka kuinka kaukana metsän uumenissa.

Näin joulukuun alkuun ja toisen adventtisunnuntain tunnelmiin sopi erityisen hyvin tämä ihanan joulutunnelmainen, lumikerroksen peittämien kuusien reunustama polku. Jos joku halajaa kuusimaisemiin, osoitteeksi Laajavuoren luontopolku! Välillä polulla saa tarpoa isompien kuusien katveessa, sitten edessä on tällaista pienempien kuusipuiden maastoa.

Reitin varrella tulee vastaan myös luonnon voimien kaatamia puita ja kaupungin harventamaa metsää, joten luontopolkua kulkiessaan saa kohdata monenlaista metsäluontoa. Ihmisen jäljet täällä väistämättä näkyvät.

Ihan lähellä Laajavuoren laskettelurinteitä on myös pieni suo, joka on luonnonsuojelualuetta. Jos tässä sulkee korvansa, voi taasen kuvitella olevansa jossain paljon syrjemmässä. Vaikka lähialueilta kantautuva taustakohina yltääkin ainakin pakkassäällä tänne saakka, ainakin minua tämäkin maisema rauhoittaa.

Laajavuoren luontopolulle voi siis lähteä kävelylle myös näin talvella. Reittiä pystyy aika hyvin seuraamaan keltaisten maalimerkkien ja viitoituksen perusteella, mutta jos joutuu lumisateen jälkeen luontopolun reitin ensimmäiseksi kulkijaksi, kannattaa olla tarkkana, etenkin runsaan lumen aikaan. Siellä hangen alla kun voi piileskellä puroja ja pitkospuita, joista jälkimmäisiä pitkin kulkemalla pysyvät jalat paremmin kuivina...