Tikkakoski: Seitsemän kukkulan luontopolulla

Tikkakosken Seitsemän kukkulan luontopolun lähtöpaikka on Luonetjärventien alkupäässä, parkkipaikan laidalla. Niiltä nurkilta lähtee alueelle risteilemään jos jonkinlaista polkua. Yritän aluksi selvitellä reittiä lähimmältä ilmoitustaululta, mutta siitä tuntuu löytyvän lähinnä kaikkea mahdollista muuta: autokoulun mainos, mopolla ajo kielletty, koirahiihtovuorot, latuohjeet.
Latukartta ei kuitenkaan auta tällä kelillä. Siispä etsin kännykällä netistä Seitsemän kukkulan luontopolun kartan ja sen avulla nopeasti varmistuu, että polun aloituspiste löytyy vain muutaman askeleen päästä. Seisonkohan nyt ensimmäisellä kukkulalla? 
Siltä vaikuttaa, koska polku lähtee tästä jyrkästi alaspäin. Heleä auringonpaiste antaa lupauksen mukavasta luontokävelystä, mutta kulkiessani rinnettä alas moottorin pärinä lisääntyy. 
Ensin vilahtaa alatietä ohi yksi mönkijällä kiihdyttelijä, sitten toinen... Ensimmäisessä rastitaulussa sanotaan, että maasto on runsaan käytön vuoksi pahasti kulunut. Kun kävelen luontopoluksi punaisilla nuolimaalauksilla merkittyä uraa, jolla mönkijäkaverit ajelevat, mietin että omat askeleeni eivät ehkä kuluta maastoa yhtä paljon. Sitten siirryn kapenevalta polulta syrjään, jotta kypäräpäiset ajelijat pääsevät ohitse. Olkaa hyvä.
Täytyy myöntää, että olen huojentunut, kun luontopolku kääntyy kapeammalle väylälle, jota nelipyöräisellä vempeleellä ei ole vielä ajeltu. Kangasmaasto muuttuu kosteammaksi tasamaaksi ja opastetaulu kertoo runsaspuustoisesta rämeestä ja sen tyypillisestä asukista, käestä. Tähän vuodenaikaan rämeen käkiväestö liitelee kyllä jo lämpimämmässä ilmanalassa.
Rämeen vartta kulkeva polku tuo minut peilityynen, viereisiä mäntyjä heijastavan vesiuoman äärelle. Kiitos pitkospuiden, kengät pysyvät kuivina, vaikka maasto onkin märkää.
Pian kosteus vaihtuu kuitenkin rutikuivaksi tieksi, jota luontopolun reitti seuraa hiekkakuopan vieritse. Arvoisat ajelijat ovat kuitenkin nyt kaikonneet - kiitos!
Reitti ohjaa vielä sivuun pikkutieltä, niukkapuustoisen rämeen laitaan. On aika hauska nähdä sekä todella kuivaa kangasta että kosteikoksi kääntyvää maastoa vuorottelemassa tällä tavalla, näin pienellä alueella.
Astun polulta sivuun katsomaan, löytyisikö varpujen joukosta hyvällä tuurilla muutamia suppilovahveroita. Vesiperä. Puolukat ovat kuitenkin hyvin maukkaita ja niitä riittäisi tässä kangasmetsässä vaikka kuinka. Eipä tullut keruuastiaa mukaan.
Tovin kuluttua on edessä esteitä tiellä kohtalon. Mikä lie räksäyttänyt nuoret männyt juuri luontopolun uran poikki? Kulkua tämä ei kuitenkaan haittaa, siellä kärrytie kulkee aivan polun vieressä.
Luontopolun vieressä on useampaankin otteeseen kieltotaulu, joka muistuttaa alueen olevan Jyväskylän maalaiskunnan rauhoittama (1981 - siis paljon ennen kuin Tikkakoski muuttui myös osaksi Jyväskylän kaupunkia) maantiedon ja biologian opetuskohde. Roskaaminen ja muu luonnon turmeleminen ovat kiellettyjä. Yritän astua mahdollisimman varovasti torvijäkälien vieritse, etteivät ne turmeltuisi.
Huomaan taas olevani ilmeisesti yhdellä Seitsemän kukkulan polun "kukkuloista". Olen koko ajan odottanut, että tulisi vastaan rastitaulu, jossa selitettäisiin mistä polku on saanut mahtipontisen nimensä, sillä näitä pikkunyppylöitä ei ensimmäisenä nimittäisi kukkuloiksi... Seuraavaksi on edessä taas soisempaa maastoa.
Aurinko on jo pilvessä, kun edessäni on tyyni Mustalampi. Lammen rannalla on pitkospuiden päässä levähdyspaikka, jonka parilla penkillä voi istuskella nauttimassa luonnon rauhasta. Tämänkaltaisella lammella voisi tavata joskus kaakkurin.
Rantamaastossa on ensin kosteaa ja sitten erittäin kosteaa, lopulta märkää. Onneksi pitkospuita pitkin pääsee etenemään edelleen mukavasti rantakoivikkoon.
Rantakoivikko on nyt enää sammalikon värittämä, sillä koivujen lehdet ovat jo leijailleet maahan maatumaan. Oman väriläiskänsä maisemaan antavat myös isänmaallisen sinivalkoiset maalaukset muutamissa puissa. Niistä voi päätellä, että luontopolku on tässä hyvin lähellä Luonetjärven varuskunta-aluetta.
Seuraavaksi vastaan tulee jälleen pikkutie ja sen takana suolämpäre, mutta reittimerkkimaalausta ei heti erotu. Mihin suuntaan? Oikea? Vasen?
Hetken kuluttua löydän vasemman suunnasta oikean polun, joka kaartaa pitkin metsän ja suon rajamaastoa, kunnes saapuu pitkospuuviritykselle matalan lammen yli. Lankut ovat kosteita ja hyvinkin vinossa, joten tämän pitkospuuosuuden ylittäminen on tarkempaa puuhaa. Jos nyt olisi kuura, en edes kuvittelisi ylittäväni lampea tätä kautta!
Kun olen lähempänä pitkosten puolta väliä, luovutan ja käyn polvilleni, sillä kosteiden ja veteen viettävien lankkujen päällä taiteilu arveluttaa - ei tekisi mieli mulpata lampeen. Sitä paitsi matalammalta on hyvä tarkastella (turvallisesti) luontotaidetta: lehtiä ja kasveja, heijastuksia veden pinnalla. Könyän pahimman kohdan yli ja nousen taas ylös. Ehkä nämä pitkokset voisi joskus suoristaa? Toki on hyvä, että on jännitystä elämässä ja toisaalta, voihan tämän pätkän helposti kiertää.
Edessä on vaihteeksi pieni kuusikko. Muuten reitti näyttääkin kulkevan enimmäkseen mäntyvoittoisella kankaalla, jolle polku taasen kääntyy.
Polku-uria riittää tässä helppokulkuisessa maastossa vaikka kuinka. Voin hyvin kuvitella, että täällä myös hiihdetään latukartan reiteillä ahkerasti talvisin. Nytkin liikkeellä on useita lenkkeilijöitä, jotka kävelevät tai hölkkäävät pitkin näitä jaloille lempeitä polkuja. Neulasten peittämää metsäpolkua on aina mukavampi astella kuin asvalttia.
Jo ennen kuin erotan mitä rastitaulussa lukee, arvaan maisemaa vilkaisemalla, mistä opasteessa kerrotaan. Aiheena on tietenkin suppa, tuo jääkauden maastoon pyöräyttämä iso kuoppa.
Viimeisenä reitille merkittynä kohteena on puuton suo eli neva - ei kovin suuri, mutta reitin isoin kumminkin. Neva näyttää niin upottavalta, että sinne ei tekisi mieli mennä kävelemään. No, reitti johdatteleekin takuuvarmasti kuivalle maalle, ylös rinnettä - olisiko se sitten ensimmäinen vai viimeinen seitsemästä kukkulasta? Lähtö- ja maalipaikka joka tapauksessa. Kolmen kilometrin luontoympyrä on sulkeutunut, mutta Seitsemän kukkulan arvoitus ei ratkennut. Pitänee laskea erikseen reittikartasta, mitkä maaston nyppylät lasketaan luontopolun kukkuloiksi.

Kommentit

  1. Pitkospuilla kävelyssä on minusta jotain hirmuisen mukavaa. Kulku kapeilla puilla on määrättyä, niillä on pysyttävä ja ilman oikeaa tietä kävelee ihan luonnon päällä, lähellä.
    Upeita otoksia olet taas retkelläsi ottanut. Kauniita heijastuksia vedestä ja veteen kallistunut kasvi on kuin tähti.
    Mukavaa viikonvaihdetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunnon pitkospuut ovat loistava juttu :) Ei myöskään maaperä kulu, kengät eivät hörppää vettä...

      Hietzu, olin aivan lumoutunut veden heijastuksista ja pinnalla päilyvistä lehdistä, siksikin oli mukava könytä vinon pitkospuusillan päällä nauttimassa lähinäkymistä. Kun pää huojuu reilusti ylempänä, jää joskus jotain huomaamatta.

      Poista
    2. Tuo on kyllä totta, maanpinnan läheltä näkee asioita eri tavalla. En ole piiitkään aikaan kulkenut pitkospuilla.

      Poista
  2. Voi miten makeasti eksyin tuolta polulta jokunen vuosi sitten:) Keräsin itseeni varmaan kaikki seutukunnan hirvikärpäsetkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nooh, kaikkia luontopolkuja ei ole superhyvin merkitty. Ja joskus sitä vain kulkee ajatuksissaan reittimerkin ohi. On ollut kyllä ystävällistä muita kulkijoita kohtaan napata hirvikärpäset kiinni ;-)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit