Häähninmäen maastossa, Hankasalmi ja Konnevesi

Harmaansävyinen sunnuntai, tammikuun alku. Häähninmäen seudulle oli luvassa peräti opastettu retki, mutta liukkaan ja lumisen kelin tähden saavuin paikalle niin myöhään, että retki oli jo alkanut. Päätin koettaa onneani ja lähteä kokeilemaan, löytäisinkö retkiporukan maastosta, vaikka reitistä ei ollut mitään tietoa. Kävelin ensin valkokuorrutettua kangasmetsää pitkin Häähnintuvalle. Onneksi maassa oli sen verran lunta, että oli mahdollista ainakin yrittää seurata jalanjälkiä!

Häähnintuvalla katselin tarkkaan polunpohjia - niitä lähtee useampaan suuntaan - ja tutkin, mihin suuntaan menevälle uralle oli piirtynyt eniten kengänkuvia. Sellainen ura löytyi. Ja yhdet koirantassunjäljet. Siis sinne!
Seurasin Häähnintuvalta pohjoiseen päin kulkevaa polkua jalanjälkineen, ihastellen valkovihreänharmaata maastoa. Näin että jalanjäljet olivat käväisseet komean ison männyn juurella, mutta jätin itse tervehtimättä jättipuuta (olemme tavanneet aiemmin) ja jatkoin matkaa suoraan eteenpäin, jotta yhyttäisin retkikunnan mahdollisimman pian. Saavuin edellisiltä Häähninvuoren retkiltä tutulle pikkutielle ja tutkin jälleen jalanjälkiä. Vaistoni sanoi, että joka tapauksessa kannattaisi kääntyä vasemmalle, kiertämään kartalla näkynyttä Isoa Häähninjärveä.

Laskeuduin rinnettä alas ja kuulostelin - hiljaista. Ylitin puron ja kun polku lähti nousemaan ylöspäin, kuulin edestä ääniä. Retkeläiset, epäilemättä! Ja niin olikin. Häähnintuvan huollosta sun muusta päällimmäisenä huolehtiva Pekka Rossi oli luotsaamassa toisen paikallismaastot tuntevan eli Ritva Hännisen kanssa pientä retkiporukkaa Häähninmäen ympäristöön. Kohtasin ryhmän, kun he olivat palanneet tutkimusretkeltä metsän puolelta takaisin pikkutielle. 
Saavuimme hiljaiseksi muuttuneeseen pihapiiriin. Harmaa tupa huokui rauhaa, eikä lumen kevyesti peittämässä maassa ollut ihmisten jälkiä. Pihakoivu oli ehättänyt kasvaa korkealle paksuja oksiaan kurottavaksi jättiläiseksi, muihin tienoon koivuihin verrattuna.
Pystyi hyvin päättelemään, että koivikko oli istutuksen tulosta - mitä muutakaan sitä ajattelisi puiden suorista riveistä - ja että paikalla oli ollut aiemmin enemmänkin aukeaa. Tätä on maaseudun autioituminen, talojen kylmeneminen. Mietin myös, kuinka upealta täällä näyttääkään, kun kevät koittaa ja koivuihin puhkeavat ensimmäiset lehdet.
Metsä muuttui kuusikoksi ja pian käännyimme vasemmalle, tallustamaan havupuiden juurella. Kuusikko oli sen verran väljää, että ei tarvinnut ajatella, missä menee polku. Eikä muutenkaan. Oppaamme johdatti meitä rauhassa eteenpäin maastossa niin, että tärkeintä oli edetä oikeaan suuntaan, ei se, mihin jalkansa asetti. Tämä oli metsäkuljeskelua, ei mitään polkupatikointia!
Jos yllä on villaa tai sen kaltaista vaatetta, eikä liukaspintaista kangasta, pienen pientä kuusenoksaa ja muuta "luonnonroskaa" tarttuu helposti matkaan. Edelläni kulkevan kävelijän säärystimet olivat oiva pyydystin paitsi lumelle, myös pikkurisuille!
Kun paksumpien kuusien lomassa kohta oli puita tiheämmässä, etsimme kukin sopivia kulkuaukkoja, joiden läpi sujahtaa eteenpäin. Onneksi Pekka ei pitänyt kiirettä. Lunta oli tällaiseen kulkemiseen juuri sopivasti - näimme mistä kulkea, maa oli kovaa, ei vaaraa astumisesta märkään lämpäreeseen.
Paitsi että kyllä niitä märkiäkin paikkoja maastossa oli, vaikka ei siltä näyttänyt. Kun laskeuduimme tunnelmallisessa kuusikossa rinnettä alemmas, löytyi jalan alta joissakin paikoin pehmeitä mättäitä, joita pitkin vesi oli etsinyt sateisen loppusyksyn aikana uraansa kohti Isoa Häähninjärveä.

Rapeasta säästä huolimatta oli katsottava, mihin astua.
Löysimme itsemme seuraavaksi Isolta Häähninjärveltä, missä oli vain paria päivää aiemmin luisteltu täysin kirkkaalla teräsjäällä. Kirvestä vyöllään kantanyt Pekka kävi kokeilemassa jään paksuutta ja vahvisti, että olimme edelleen täysin tukevalla alustalla. Lumihiutaleet leijailivat maahan, jäälle, puiden oksille. Me jatkoimme matkaa järven eteläpäätä kohti.
Järven länsirannalla rohjotti harmaa, jo osittain sortunut entinen saunarakennus. Voi harmi! Hirsitönö oli jäänyt käyttöä ja huoltoa vaille. Nousin jäältä rakennuspoloa kohti ja jätin katsomatta tarkemmin jalkoihini. Plömpsis! Kamera varjeltui, takamukseni ja polveni eivät, kun tömähdin maahan. Vastasataneen lumen alla piileksi täysin jäätynyt polku, kiitos valumavesien. Oma vika. Täällä on turha mussuttaa siitä, miksei saunapolkua ole hiekoitettu.

Jäältä siirryimme rantapusikkoon (järven eteläpäässä oli ennen ollut niitty) ja sitten etsimme tiemme Häähnintuvalle johtavalle väylälle. Lähin polku olikin jo tässä Konneveden ja Hankasalmen rajamaastossa kulkevaa luontopolkua, joka tekee lenkin Häähnintuvan kautta. Polun vasemmalla puolella vastaan tullutta kuoppaa oli luultavasti käytetty tervanpolttoon.
Jäljellä oli enää nousu Häähninmäen kallioille. Tällä kertaa osasin olla tarkkana lumen alla salakähmäisiä juoniaan punovan jäämaton kanssa ja kiersin liukkaimmat kohdat visusti. Ei lisää kaatumisia, kiitos! Jää tuppaa jättämään niiltä keikoilta muutaman kivan mustelman muistuttajaksi vastaisen varalta.

Poikkesimme ylämäen kavuttuamme myös Peikkolassa, Häähnimäen entisessä ykköstuvassa. Peikkola on sen sortin yksiö, että jos joku on sen kapeanpuoleisella laverilla oikeasti öitään viettänyt, onnittelut vaan! Ja näinköhän se tulisijan tapainenkaan kauheasti tönöä lämmittää...
Olin aiemmilla Häähnintuvan retkilläni ihmetellyt kiviröykkiötä ja erityisesti sen keskeistä isoa kiveä, mihin sain viimeinkin selkoa. Isoimmasta kivestä erottuu hädin tuskin kaiverrus 1787, joka viittaa Isojaon maanjakotoimituksiin. Tässä sijaitsee tällä hetkellä kolmentoista tilan rajapyykki (ne jakautuvat kivikasasta säteittäin) sekä entisten Keski-Suomen ja Kuopion läänien raja, ja tietenkin Hankasalmen ja Konneveden kuntien rajan kulmaus. Kuuntelimme Pekan kännykästä paikan tarinaa ennen kuin jatkoimme pitkospuille ja edelleen Häähnintuvan pihaan.
Häähnintupa on mitä häkellyttävin autiotupa. Ei mikään karu ja kulahtanut erämaja, jonka nurkista tuuli vonkuu sisälle, vaan mitä mukavin pieni tupa, jossa voi paitsi lämmitellä ja syödä retkieväät (mikäli tulipaikka ulkona ei houkuta), jopa yöpyä jyrkkien rappusten päästä löytyvällä parvella.

Voin kokemuksesta vakuuttaa, että Häähnintuvalla nukkuu hyvin. Tein tuvalle yöretken viime syksynä ja imin itseeni niin rauhoittavaa hiljaisuutta, säkenöivää tähtitaivasta kuin Häähnintuvan henkeä, joka sai unohtamaan arjen huolet ja kiireet, keskittymään hetkeen.
Häähnintuvalle ei ollut kulkiessamme saapunut muita, joten Pekka aloitti autiotuvan lämmittämisen sytyttämällä tulet kaminaan. Avasin oman eväsrieskapakettini ja kaadoin termospullosta teevettä kuksaan. Ei tullut omia makkaroita mukaan, mutta kiitos toisen retkeläisen, istahdin kohta tulen ääreen paistamaan itselleni lämpimän välipalan. Ei voi mitään, mutta makkaranpaisto on aina niitä retkien eväskohokohtia!

Turinoimme tuvalla eväiden äärellä tovin, luimme taannoisen Retki-lehden juttua Häähnintuvasta ja huokailimme, kuinka mahtava paikka tämä onkaan. Aloin itse haaveilla seuraavasta yöretkestä tuvalle. Häähnintupa on paikallisen Suomen Ladun jäsenyhdistyksen (Hankasalmen Latu ja Polku), Hankasalmen Kameraseuran sekä Sirkkamäen kyläyhdistyksen työn tulosta, joten iso kiitos heille tästä keitaasta.
Valoisaa ei kuitenkaan tammikuussa kestä ikuisesti, joten tuli aika lähteä palaamaan kotikonnuille. Suorin tie parkkipaikalle on noin 400 metrin mittainen, mutta me kuljimme mielellämme hieman pidempää reittiä eli luontopolkua seuraten lähtöpaikkaamme. Ensin alas tuttua (liukasta) kalliorinnettä, sitten takaisin metsän siimekseen.

Iso kiitos retken järjestäjille! Luulenpa että retkestä olisi ollut kiinnostunut moni muukin, mutta huono ajokeli saattoi saada heidät jäämään kotiin. Onneksi tuli itse uhmattua säänhaltijaa :)

Kommentit

  1. Onpas teillä ollut kiva reissu. Totta, makkaranpaisto vaan kuuluu retkiohjelmaan! Hyvä kun tuo tupa on säilynyt tuhotöiltä. Onneksi kamera ei vioittunut pyllähdyksessäsi. Joskus olen miettinyt, että mitä luontoretkellä tehtäisiin, jos joku loukkaisi jalkansa silleen, että kävely on mahdotonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Häähnintupa on toivon mukaan tarpeeksi syrjässä ja huolenpidon alla säilyäkseen hyvässä kunnossa. Kamera... Sitä itsekin säikähdin, mutta onneksi kamera pysyi kädessä, eikä paiskautunut jäähän. Ei tule aina oltua tarpeeksi tarkkana.

      Jos retkellä sattuu sellainen vahinko, että ei pääse itse kävellen takaisin, on vain yritettävä hälyttää apua / saatava apua muilta (jos ei ole yksin liikkeellä) tai improvisoitava apuväline, että pääsee jotenkin eteenpäin. Jos ei pääse, täytyy pysytellä lämpimänä ja tehdä tulet & suojautua. Äskettäisessä Bear Gryllsin ohjelmassa kerrottiin kaverista, joka oli loukannut jalkansa niin pahasti, että oli ryöminyt lumessa pitkän matkaa eteenpäin, koska ei voinut kävellä. Hän pelastui erätaitojensa ansiosta.

      Poista
  2. Voi miten kauniita kuvia, vaikka aurinko ei paistanutkaan. Kivasti kerrottu tarina, ihan kuin olisin ollut mukana, Olen eka kertaa sun blogissa, mutta en viimeistä, liityin lukijaksikin. Ois kiva jos myös sinä tulisit käymään Aurinkokujalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaunis! Kävinkin jo kurkkaamassa Aurinkokujaa.

      Poista
  3. Luin Häähnintuvasta Retkilehdestä ja se on kohdelistallani kunhan sinne suuntaan ennätän. Mielenkiintoista retkimaastoa muutenkin näyttää olevan.

    Kameran varjelemisesta kaatuessa on kokemusta. Pari viikkoa sitten Konnekoskella astuin paannejään päälle ja kaaduin kyljelleni. Kameraa pitelevä käsi oli yhä pystyssä vielä siihä vaiheessakin kun makasin maassa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit