Itärajan retkeilyreitillä: Kirnulampi - Aittojärvi


Kolmas Itärajan retkeilyreitin patikointipäiväni alkoi myöhäisellä heräämisellä. Avasin silmäni vasta aamuyhdeksältä. Laiska tahti jatkui päivän mittaan, sillä ensimmäisten päivien taival painoi jäsenissä. Siitäs sain, kun edellisten viikkojen liikunta oli rajoittunut keskisuomalaiseen 'saarivaltakuntaan' eli käytännössä mökin pihapiiriin ja olin saattanut vain toivoa, että ällös rinkka paina selkää.

Tyylikkäät risuparrat, mitä ihanimmat naavapartakuuset viitoittivat reittiäni kohti pohjoista. Seuraavalle laavulle eli Murhijärvelle oli matkaa viitisen kilometriä.


Suloisilla soilla erottui värikkään rahkasammaleen seasta muutakin punertavaa. Karpaloaika oli elokuun loppupuolella jo alkamassa, mutta vaikka marjojen väri oli jo komean punainen, maku vaati vielä kehittymistä eli kypsymistä. Päivälle oli luvassa ukkosta, mutta vielä aamupäivästä aurinko pysyi matkassa. 

Kirnulammen jälkeen riitti pitkospuita, kulkihan reitti niin Lososuon laidan kuin Kuivasuon suomaisemien poikki. Tasamaastossa kulkemisessa raskainta olikin rinkka selässä. Vähän ennen Murhijärven polun risteystä astuin puusiltaa Saunajoen ylitse. Ukkonen oli murissut itseään lähemmäksi jo jonkin aikaa ja oli nyt niin lähellä, että tiesin sateen alkavan ihan kohta.


Vaan hyvä tuuri kävi! Ehdin hurjan kuuloiselle Murhijärvelle (juu, se kuulostaa justiinsa murhalta eikä miltään muulta) juuri ennen kuin taivaalta alkoi tulla vettä kuin aisaa. ja olin tosi iloinen, että ehdin Murhijärven laavun suojiin ajoissa. Mikähän lienee Murhijärven nimen tarina?

Rakeet saivat sinkoilla kankaalle ihan rauhassa, kun istuskelin laavun suojissa.


Ukkonenkaan ei tullut ihan päälle, vaan purjehti kauemmas ja kohta sadekin taukosi, minkä myötä näkymä järvelle kaunistui huimasti. Olisipa ollut mahtavaa päästä melomaan ja käväistä Murhijärven itäisimmällä rantatörmällä, joka yltää rajavyöhykkeelle asti. Eipä kuitenkaan sattunut olemaan kajakkia matkassa.

Suklaan ja pähkinöiden virvoittamana lähdin jatkamaan matkaa Tammikoskelle.


Oli taas mukava rtassutella järvimaisemissa. Murhijärveltä lähdettyäni kuljin hetken Hoikan rantaa, sitten vasemmalla oli Pieni-Valkeainen, jonka jälkeen Iso-Valkeainen ja Karhujärvi. Juuri tästä minä itäisessä(kin) Suomen kolkassa pidän: vaihtelevuudesta. Ja järvimaisemista!

Kuikuilin kaihoten suppilovahveroita ja herkkutatteja polun vieressä, ylitin jälleen uusia soita. Kun vastaan tuli sopivan leveitä pitkospuita, otin huilitauon. Rinkka pois selästä ja pitkäkseen pitkoksille, silmät hetkeksi kiinni, käsien ojennus taakse, kroppa suoraksi. Lepo. En sentään nokosia ottanut.

Ennen Tammikoskea Itärajan retkeilyreitti yhtyi vähäksi aikaa tiehen ja risteyksessä tulivat vastaan Yli-Vuokin opastetaulut kalastajille. Tammikoskelle olisi voinut kävellä tietäkin pitkin, mutta valitsin mieluummin polun.

Tammikosken laavu oli kuivalla kankaalla, edessään näkymä Alanteenjärvelle - itse Tammikoski ei laavulle näkynyt. Harkitsin jo jäädä laavulle yöksi, mutta kartta lupasi enää reilun kilometrin matkaa seuraavalle laavulle, niinpä päätin jatkaa matkaa sen verran. Kurkkasin Tammikosken kuohut ja astelin suopursumättäikköjen lävitse eteenpäin.


Louhenkoskelle päästyäni kyllä kysyin itseltäni, olisiko sittenkin pitänyt jäädä Tammikoskelle.  Louhenjoen laavu oli loistavassa paikassa, aivan kohisevan Louhenkosken vieressä, mutta kun kurkistin laavun sisäpuolelle, näin heti, että sadevesi oli päässyt useasta kohdasta katon läpi. "Päälaavun" vieressä oli toinen pienempi yöpaikaksi kelpaava, mutta ikävä kyllä siinä oli käynyt samoin. Sammaloitunut huopakatto ei ollut enää sataprosenttisen vedenpitävä.

Voi pahus! Olin ollut niin innoissani ajatuksesta käydä juuri tähän taloksi. Ei huvittanut toisaalta kääntyä takaisinkaan edelliselle laavulle, joten päädyin jatkamaan matkaa, olihan Aittojärven laavulle enää, noh, 10 kilometriä. Tokihan se vielä menisi ennen pimeää, eli olisin siellä viimeistään yhdeksän maissa.


Lähdin kävelemään sateeseen. Louhenkosken varresta seurasin jokea Louhenjärvelle ja nautin maisemasta sateesta huolimatta. Nivajärven päässä odotti Siikanivan siisti tulipaikka huusseineen - rakenteet jo hieman haperoina, mutta koska matkaa oli vielä jäljellä yöpaikkaan, oli parempi pistää töppöstä toisen eteen. Vaikka olinkin lähtenyt Itärajan retkeilyreitille, kuljin käytännössä UKK-reittiä, joka on muutenkin nimenä tunnetumpi. Toki UKK-reitti on vielä pidempi, alkaahan se Kolin tuntumasta ja jatkuu tätä Itärajan osuutta reippaasti kauemmas pohjoiseen.


Silta Siikanivan yli oli upea, mutta selvästi iäkkäänä jo korjauksen tarpeessa. Sillan lankut väsyvät ajan myötä, kuten kaidepuutkin, joiden jäkälöityminen oli päässyt hyvään alkuun. Ei tehnyt mieli pomppia... Palojärvi laski sillan alitse Nivajärveen.



Kohta olin kuivalla kankaalla astelemassa kohti Malahviaa ja Vienan reitin yhtymäkohtaa. Seuraavan lankkusillan jälkeen polku meni läheltä yhtä taloa, mutta en vieläkään nähnyt ihmisiä. Tätä voi hyvällä omatunnolla sanoa aika rauhalliseksi retkeilyreitiksi, mutta toki elokuun lopussa ei reiteillä muutenkaan ole ruuhkaa.

Vajaan parin kilometrin päässä Siikanivalta tuli vastaan soratie ja toisen retkeilyreitin, itä-länsi-suunnassa kulkevan Vienan reitin viitat. Olin kuullut siitä ylistystä jo ennen reissua ja täytyy myöntää, että teki hurjasti mieli kääntyä sille. Reittiviitta lupasi laavua vain 3 kilometrin päässä itään päin. Mennäkö vai eikö mennä? Laavupaikan nimi oli "Jumalan hyvä aho" ja se kuulosti erittäin kutsuvalta lepokeitaalta. Päätin kuitenkin jatkaa Itärajan reittiä pohjoiseen ja tulla joskus erikseen Vienan reitille, jolloin voisin kulkea sen kokonaan.


Vienan reitti ja Itärajan retkeilyreitti kulkivat kuivalla kankaalla ja harjun laella hetken yhtä matkaa, kunnes Vienan reitti erkani vasemmalle ja minä jatkoin suoraan eteenpäin. Vielä silloin, kun erotin Vienan reitin hirsisillan vasemmalla alapuolellani, ajattelin sitä Jumalan hyvän ahon laavua, mutta onneksi Aittojärvelle oli matkaa enää muutama kilometri. Selkäni ilmoitti, että rinkka on ihan kiva, mutta vielä kivempi silloin, kun ei ole selässäni.

Sinisellä merkittyä reittiä oli helppo seurata, mutta ison hiekkakuopan kohdalla kauhat olivat kuopaisseet myös polun reunaa ja samalla ehkä maaston reittimerkintöjäkin. Mietin, että eilen oli tullut karhun jätöksiä vastaan kolmet, tänään ei yksiäkään. Missä kontiot käpsehtivät?


Polku laskeutui vähitellen alemmas, Aittojärven rantaan, mistä alkoi aivan mahtava pätkä. Aittojärvi levittäytyi kummallekin puolelleni, sillä järven yli kurottautuvat kaksi pitkää niemeä kohtasivat hyvin lähellä toisiaan ja pieni silta yhdisti niemet toisiinsa aivan Aittojärven laavun luona. Kuikat huutelivat kirkkain kurkuin järveltä tervehdyksensä. Mikä ihana paikka jäädä yöksi!

Siisti laavu, tulipaikka, puuvaja, huussi, uusi pöytä penkkeineen. Mitä sitä muuta voisikaan kaivata? Tarkistin välittömästi sen, oliko laavun laverilattialla jälkiä katon vuotamisesta. Parissa kohdassa näkyi märkiä vesiläiskiä, niinpä levitin yöksi sadeviitan makuupussini päälle - ihan kaiken varalta. Sade ropisi laavun kattoon ja kun se laantui, voimistui järvellä puhkunut tuuli yhä kovemmaksi. Joutsenet kirkuivat tuulen ylitse. Käänsin kylkeä ja päätin pitää seuraavana päivänä lepopäivän Aittojärvellä. Ensin pitkät unet, sitten vaikka kirja esille, mikäs kiire tässä!

Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit