Siirry pääsisältöön

Vaelluksella Suomen poikki - osa 1: Raatteen tiellä


Ai Suomen poikki? Joo, hassu ajatus. Mutta silti halusin tehdä sen. Olisihan se siedettävän pituinen - hahmottelemani reitti kun sijoittui maamme kapeimpaan kohtaan, Suomi-neidon uumalle. Edessä olisi sekä tieosuuksia että retkeilyreittipätkiä. Olin pysähtynyt Raatteen tiellä vaeltaessani Itärajan retkeilyreitillä pari vuotta sitten etelästä pohjoiseen ja juuri silloin oli siemen tästäkin reissusta lähtenyt itämään. Karttatutkailut ja tosissaan toteuttamisen miettimiset aloitin joulupäivänä 2017 ja tässä sitä oltiin!

Niinpä matkustin linja-autolla Jyväskylästä Kajaanin kautta Suomussalmelle, missä täydensin lähikaupassa retkieväitäni ja yövyin Kiannon Kuohut -hotellissa. Kun olin vielä aamulla käynyt ostamassa lähileipomosta tuoretta evästä, nousin autokyytiin, päästäkseni rajavyöhykkeen laitaan Raatteen tien päähän. Suomussalmen matkailun kautta olin saanut ystävällistä apua ja yhteyden Raatteen vartiomuseon työntekijään (iso kiitos Jonna!), jonka kyydissä pääsin Ämmänsaaresta museolle aivan rajavyöhykkeen tuntumaan.

Raatteen tie jatkuu tästä edelleen rajavyöhykkeen läpi Venäjän puolelle.

Raatteen vartiomuseo
Museon viereisessä rakennuksessa oli juuri avautunut kesäkahvila, jonka yhteydessä oli tarjolla majoitustakin - mistä en ollut tiennytkään, koska toiminta oli niin alussa ja nettisivut kuulemma vasta työn alla. Lisäksi pihapiirin rakennuksessa oli tarjolla myös jatkosotanäyttely (joka ikävä kyllä ei ollut vielä tuohon kellonaikaan auki) ja kirppis-galleria, jossa oli esillä paikallisen tekijän töitä.

Kun olin käynyt teellä ja leivonnaisella kahvilassa, tutustuin vielä ennen liikkeelle lähtöä vartiomuseoon, missä pääsee kurkistamaan talvisodan syttymistä edeltäneen ajan tunnelmiin. Se olikin sopiva lähtölaukaus Raatteen tielle, joka on sotahistorian kannalta aikamoinen väylä.

Valitettavasti torniin ei saa kiivetä omatoimisesti!
Talvisodan puhkeamisen aikaan Raatteen vartioasemalla ei ollut tuota korkeaa vartiotornia. Talvisota alkoi 30.11.1939 Neuvostoliiton hyökkäyksellä Suomeen ja tuona päivänä myös Raatteen vartioaseman väki jätti paikkansa. Joulukuun alussa 7.12. neuvostojoukot olivat edenneet jo Suomussalmen kirkonkylälle, mutta suomalaiset onnistuivat Hjalmar Siilasvuon johdolla valtaamaan kirkonkylän alueen takaisin.

Tammikuussa alkoi Raatteen tien taistelu puna-armeijan 44. divisioonaa vastaan. Puna-armeijan tavoitteena oli edetä aina Ouluun saakka ja katkaista Suomi keskeltä. Kovalla pakkasella (jopa -30 astetta) 1.-7.1.1940 käydyissä taisteluissa suomalaiset onnistuivat muun muassa motitusten ja hiihtämällä liikkuneiden joukkojen avulla torjumaan idästä tulleet hyökkääjät, joiden joukot kärsivät ankarat miestappiot. Lähteistä riippuen kerrotaan että taisteluissa menehtyi noin 400-900 suomalaista, kun neuvostosotilaita kaatui tuhansia - yksimielisyyttä ei vain ole siitä, onko todellinen luku 5 000, 9 000 tai 17 000. Valtava määrä joka tapauksessa.

Raatteentie vartioasemalta kohti Suomussalmea
Oman patikointiretkeni päämäärä oli myös Oulu, mutta täysin rauhanomaisissa merkeissä! Lähdin rajavyöhykkeen puomilta (linkki karttaan) liikkeelle "virallisesti" perjantaiaamuna 29.6.2018. rinkka selässä. Tämä alkupätkä oli tarkoitus kulkea puhtaasti Raatteentietä pitkin.


Itärajan retkeilyreitti, joka alkaa Vartiuksesta ja päättyy Hossaan, tulee aivan vartioaseman vieritse Raatteentielle ja seuraa tietä tovin ennen kääntymistään tieltä pohjoiseen. Olinpa itse asiassa hetkisen myös retkeilyreitillä, sittenkin!



Taakseni jäivät niin vartioasema kuin syvemmälle itään jatkuva tie, jota pitkin kuljettiin talvisodan aikaan niin toisenlaisin tarkoitusperin.

Minulla ei ollut edessä kuin rauhallinen maantie 9125, jonka autoliikenne oli lähes olematonta. Täysin ymmärrettävää, eihän tietä pitkin päässyt kuin sen varrella oleviin taloihin tai käymään kääntymässä vartiomuseolla.

Ja tuosta kääntyi Itärajan retkeilyreitti oikealle metsään...


Päivä oli alkanut sateisena ja kävelyyn sopivasti vilpoisan puoleisena. Vedin käsiin ohuet merinosormikkaat, sillä kosteanviileä sää jäähdytti sormet hyvin nopeasti.

Tien poskesta kuului haukuntaa, mihin sain tottua useammankin asuintalon kohdalla: metsästyskoirat vainusivat hyvinkin äkkiä, että ohi käveli joku aivan tuntematon hyypiö. Ennen reissuun lähtöä minulta oli kysytty, eivätkö karhut pelota. Vastaukseni kuului: eivät. Todennäköisempää näillä seuduin on nähdä puusta veistettyjä karhuja kuin niitä eläviä otuksia.


Raatteen tie ei hirveästi mutkittele, eikä karttaa muutenkaan tällaisella selkeällä tiellä tarvitse kuin siihen, että vilkaisee, missä kohdassa on menossa. Syrjäisen tietaipaleen kohokohtia kävelijälle ovat kaikki poikkeamat muutoin samanlaisena jatkuvasta metsätaipaleesta, kuten tämä yksinäinen, manan majoille matkalla oleva vanha maitolaituri, ja harvakseltaan vastaan tulevat talot.

Pidin ensimmäisen taukoni Myllypuron jälkeen ison kuusen alla tien poskessa, Parvavaaran tuntumassa. Tuntui hyvältä kävellä, etenkin kun rinkka ei ollut täydessä lastissa: olin saanut jättää yhden nyssäkän Ämmänsaareen odottamaan. Mitä sitä turhaan kantamaan kaikkea koko matkaa, kun ei ollut pakko.

Soratien keskelle kertyi sadevedestä lammikoita, mutta tien reunoille onneksi ei. Olin kuitenkin iloinen, että olin säärystimin suojannut lahkeeni, sillä kuraroiskeet saa säärystimistä huomattavasti vähemmällä vaivalla ja kuivattamisella pois.


Raatteen taistelut olivat jo pyörineet mielessäni, kun saavuin Purasjoelle. Puolustusasemaa joen varressa on entisöity ja opastetaulu kertoo, mitä missäkin on ollut.



Purasjoelle ehdittiin rakentaa puolustusasemat lokakuussa 1939. Puurakenteet eivät todellakaan ole kaikki talvisodan ajoilta, vaan ampuma- ja yhdyshautoja on korjattu tuoreemmalla tavaralla 1993-94. Kun tätä maisemaa katsoo, ei ole helppo kuvitella paikalle talvipakkasia ja aseistautuneita sotilaita, mutta sitä se todellisuus oli talvisodassa, jolloin puna-armeija valtasi linnoituksen joksikin aikaa. Jatkosodan loppupuolella vuonna 1944 täällä olivat myös saksalaisjoukot ja lopussa jälleen neuvostojoukot.


Kävin kurkkaamassa tähystyspesäkettä, tähystelin joelle. Yksi varustus oli jo sen verran huonossa kunnossa, että sinne ei ollut menemistä. Sotahistorian muistelu ei ole hilpeää touhua, mutta kun kuljeskelin ampumahautoja pitkin, iloitsin sateessakin siitä, että olin lähtenyt reissuun!


Purasjoki-linjan taisteluista on tarkemmat selitykset tien vieressä olevalla parkkipaikalla, jolta löytyi myös siisti ulkohuussi. Nämä kaaviot olivat minulle jo vähän liian tarkkaa tietoa, koska en ole joukko-osastoihin sun muihin perehtynyt. Tuntui silti merkitykselliseltä kävellä itse näissä maisemissa, joissa ratkaistiin paljon Suomen tulevaisuutta ajatellen.

Ensimmäinen yksinvaellukseni suuntautui aikanaan Pohjois-Karjalaan Karhunpolulle, jonka myötä osuin Änäkäisen maastoon ja sotahistorian kohtaaminen siellä mm. panssariesteiden muodossa teki minuun moninkertaisen vaikutuksen verrattuna siihen, että olisin vain lukenut asiasta. Sama juttu täällä.


Vaan matka jatkui edelleen tietä pitkin. Soratie kaarteli harvakseltaan, maisema jatkui edelleen metsäisenä. Hakkuita oli tehty tien varressa vain harvakseltaan.


Raatteentie teki kunnon mutkan Likolammen jälkeen ja tassuttelin ylämäkeen, missä tuli vastaan kyltti Raatteen taisteluiden muistomerkille. Likoharjun Harjulan tilan viehättävän pihapiirin edustalla vaatimaton kivi-betonimuistomerkki kypärineen on kyltin mukaan Korpisoturiaseveljien pystyttämä, vuosina 1939-40 käytyjen kunniakkaiden taistelujen muistoksi.

Muistomerkille kaartoi samaan aikaan myös henkilöauto, mutta sieltä ei noustu ulos sateeseen, vaan auto teki nopean u-käännöksen ja jatkoi matkaa. Minä pidin pienen evästauon, tuoksuttelin kauniisti kukkivaa valkoista juhannusruusua ja nostin vasta sitten rinkan takaisin selkääni.



Tie jatkui suorahkona ja edelleen lähes autiona. Pari retkipyöräilijää tuli vastaan ja huiskautimme tervehdyksen toisillemme, muu liikenne oli edelleen hyvin harvakseltaan liikkuvia henkilöautoja.

Kun Raatteen petobongauksen kyltti tuli vastaan, pysähdyin tienhaaran puisten karhuveistosten luo lukemaan lisätietoja. Iltapäivä oli vasta puolessa välissä, karhuretkiä tehtiin iltaisin. Kävisinkö kysymässä lisää, pääsisiköhän ihan tänään? Ehkä sittenkin toisen kerran, jotta olisi ihan kunnon kamera matkassa... Mutta kävipä ilmi, että olisin voinut helposti sisällyttää tähän taipaleeseen myös petobongausta karhukojulla!

Sitten oli vuorossa muutama mäki, joiden sijantia oli hyödynnetty korkeisiin rakennelmiin. Ensin oli vuorossa mastomäki, seuraavan kunnon ylämäen päällä jökötti korkea palovartiotorni. Sade piti huolen siitä, että nyt ei ollut tarvetta tähystellä maastopaloja. Hieman ihmettelin, kun huomasin aistivani vaelluskenkien läpi kosteaa viileyttä - olivathan ne uudet ja reissua varten rasvatut - mutta ehkä se johtui vain säästä.


Maariankämmekkä on kasvi, josta olen aina pitänyt, aina siitä lähtien, kun ensimmäinen sellainen tuli lapsena vastaan. Raatteentietä kävellessäni tuntui uskomattomalta, että tämä kotipuolessa harvakseltaan esiintyvä villiorkidea on Kainuussa tienvarsikukka, jota esiintyy yhtä tiheään kuin jossain toisaalla horsmaa, päivänkakkaraa tai vaikkapa vieraslajia lupiinia. Maariankämmekät olivat ilahuttaneet minua koko päivän ajan, aivan alkutaipaleelta saakka.

Oloni oli jo huojentunut, kun tiesin Raatteen Portin lähestyvän. Teki mieli kuumaa juotavaa! Olisin toki voinut kaivaa keittimen rinkasta ja kiehauttaa teevedet, mutta valmiit antimet houkuttivat...


Ennen Raatteen Porttia oli kuitenkin pysähdyttävä Venäläisellä muistomerkillä, joka on Raatteentien oikealla puolella rajalta päin tultaessa. "Isänmaan pojille - Sureva Venäjä 1939-40", lukee muistomerkin jalustassa venäjäksi ja suomeksi. Ristille polvistunut nainen kuvastanee kotiväen tuskaa eritoten niiden puna-armeijan sotilaiden puolesta, joiden joukkohauta on lyhyen, esteettömän polun päässä muistomerkiltä.


Heitin rinkkani maahan muistomerkille ja kävelin leveitä pitkoksia pitkin katsomaan joukkohautaa. Karu näky - vain suota ja yksinkertaiset tekstit puukylteissä: Joukkohauta - 79 neuvostoarmeijan sotilasta.  Ei nimiä, ei muistolaattoja. Vain suo.

Pohdin hetken, kiertäisinkö pitkosten kautta Kokkojärven rannassa olevalle laavupaikalle yösijan etsinnän merkeissä, mutta sitten mukavuudenhalu voitti ja päätin suunnata ensin Raatteen Portille. Pieni polun tapainen lähti muistomerkiltä tien suuntaisesti kohti Raatteen Porttia, mutta hetken polkua seurattuani totesin polun sen verran umpeen kasvaneeksi, että siirryin takaisin tien varteen.


Raatteen Portilla olin käynyt aiemmin vain talviaikaan, jolloin museo ja kahvila ovat pääsääntöisesti suljettuna. Olikin kiva päästä viimein sisälle molempiin. Ja saada kehon sisälle lämmikkeeksi ihanaa kuumaa kaakaota ja pientä syötävää - piirakka lohi-juustotäytteellä ja tuore munkki. Ja kohta toinenkin mukillinen kaakaota...

Seuraavaksi lunastin lipun itse talvisotamuseoon, missä vierähti kotvan aikaa Raatteen tiestä ja taisteluista kertovien videoiden sekä näyttelyn parissa. Esineistöä oli taltioitu vitriineihin sekä suomalaisilta että venäläisiltä, kuten sotatamineita, aseita ja astioita. Näyttely jatkuu myös museon ulkopuolella, missä luodinrei'itettyä sotakalustoa pääsee tarkastelemaan lähempääkin. Kuvat Raatteen tien taisteluiden jäljiltä ovat karua katsottavaa.               


Sade oli tässä vaiheessa jo tauonnut. Ennen kuin nappasin rinkan takaisin selkääni, kävin vielä Raatteen Portin viereisellä, vaikuttavalla Talvisodan monumentin alueella, missä noin 17 000 kiveä symboloivat talvisodan uhreja ja keskellä olevan muistomerkin 105 vaskikelloa talvisodan jokaista päivää. Muistelin edellistä käyntiäni, jolloin pakkasta oli ollut -16C ja olimme lisäksi kiertäneet viereisen Taistelujen polun ja päivitelleet kovia olosuhteita talvisodan aikana.  Sotahistorian äärelle pysähtyy jotenkin eri tavalla, kun käy paikan päällä, vaikka tämä ei mikään pyhiinvaellusmatka ollutkaan.

Sitten oli päätettävä, mihin kallistaisin pääni yöksi. Raatteen Portin ylläpitämä majatalo oli kuulemma täynnä, joten vaihtoehdoiksi jäivät Kokkojärven rannassa oleva laavu sekä toisella puolella tietä olevan Teerisen laavu. Valitsin Teerisen, koska en ollut siellä aiemmin käynyt.


Kun laskeuduin polkua pitkin Teerisen rantaan, mietin ensin, että onko tämä oikea paikka. Onko tuossa siis mökki eikä laavu? Rakennus oli jotain siltä väliltä, sanotaanko vaikka "kotamökki"! Tämän tuvan vierestä löytyi kyllä ihan oikeakin laavu, mutta kun olin katsastanut kotamökin tarkemmin, mukaan lukien hyttystilanteen, päätin levittää makuualustani sinne yöksi.  Jos itikoita olisi ollut riesaksi asti, olisi teltta ollut ykkösvaihtoehto, mutta saisinpahan vähän väljemmät tilat ympärilleni.


Yhden huoneen tupaan johti ovi ja sisällä odotti kotakeittiö, jonka ympäriltä löytyi sen verran vapaata lattiatilaa, että unialue yhdelle löytyi helposti. Sain samalla levittää sateessa kostuneet varusteeni kuivumaan. Tein tulet, nautin liekkien lämmöstä harmaan päivän illan iloksi, keitin teevedet ja ruokavedet patapöperöä varten.

Ensimmäinen kävelypäivä oli takana - aika kirjoittaa matkapäiväkirjaa, lukea hetki reissukirjaa, käydä ulkona katsomassa ja kuuntelemassa tyynen Teerisen hiljaisuutta ja kokeilla sitten ensiunia juuri ostamallani Exped Synmat -makuualustalla. Kun olin täyttänyt alustan "puhkupussilla" ja oikaissut pitkäkseni, ajattelin että onpa ihanan leveä ja pehmoinen verrattuna vanhaan ilmatäytteiseen makuualustaani, josta oli paljastunut reikä juuri edellisellä yöretkellä ennen reissuun lähtöä. Onneksi ennen, eikä vasta täällä...

Vaelluksella Suomen poikki - osa 2: Raatteen tieltä Suomussalmelle 
Vaelluksella Suomen poikki - osa 3: Suomussalmelta Venäläisaholle 
Vaelluksella Suomen poikki - osa 4: Venäläisaholta Kattilavaaralle

Kommentit

  1. Mielenkiintoinen retki-idea ja kiva postaus! Tykkään lukea tällaisista "hassuista" kävelyreissuista ja haaveilen joskus itsekin lähteväni samaan tapaan johonkin talsimaan. Seuraan siis innolla retkikertomustasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä retki oli kyllä vähän hassu ajatus, mutta ei kaduta. Etenkin kun selvisin reissun loppuun asti, helteistä huolimatta ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit

Jyväskylän alppiruusupuistossa

Alppiruusut jaksavat edelleen kukkia Jyväskylässä, mistä myös löytyy metsän siimekseen perustettu alppiruusupuisto. Tämä vuonna 1986 alkunsa saanut puisto on sukua Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitoksen alppiruusuohjelmalle, jonka suurin ja komein esimerkki löytyy Helsingin Haagasta.
Jyväskylän alppiruusupuisto kätkeytyy melko hyvin Keltinmäen maastoon, Mäyrämäen rajamaille. Löysin puiston itse ensi kerran ihan vahingossa sillä suunnalla kävellessäni, toisen kerran suunnistin paikalle varta vasten kartan avulla (mutta kukat olivat vasta nuppuasteella).
Vieressä eli Nääpikäntien puolella on vielä tällä hetkellä rakennustyömaa eikä kukkaloistoon ole erityisiä maasto-opasteita, mutta väriläiskät erottuvat hyvin niin tieltä kuin harvahkon metsikön keskeltä. Niinpä osasin nyt jo suoraan perille ja kukat kukkivat vielä runsaasti - eivätkä kaikki nuput ole vielä edes auenneet! Osa lajikkeista on tosin jo kukintansa loppupuolella.
Komeat kukat piristävät kummasti sateist…

Helvetinkolu, Ruovesi

Helvetinkolun alue vaikuttaa leppoisan vilkkaalta; puiston itäpuolisella Kankimäen parkkipaikalla on kohtalaisesti autoja. Iloinen kioskinpitäjä vinkkaa ottamaan tiskin edustalta kartallisen esitteen ja kysäisee, mitä reittiä aiomme kulkea, sillä rengasreitin paluuosuudella on kuulemma yhdessä kohdassa nyt hyvin märkää. Meidän kengillämme pitäisi kuitenkin pärjätä kuivin jaloin.
Neljän kilometrin rengasreitillä on mielenkiintoinen nimi. Helvetistä itään -polun nimi ei suinkaan ole sukua John Steinbeckin romaanille Eedenistä itään, vaan Kotiteollisuuden kappaleelle. Polun suojelija on tämän vuoksi muusikko Jouni Hynynen.
Aivan alkumatka on leveää pikkutietä. Sitten hyväkuntoinen polku kääntyy metsän siimekseen ja enää osittain lumisena. Polun vieressä muurahaispesässä on jo herätty horroksesta.
Raskas lumi on selvästi rasittanut kaarelle taipuneita hentoja koivuja talven aikana. Metsän poikki solisee sulamisvesien täyttämä puro.
Kapuamme ensimmäiset puurappuset ylös ja pian edessä o…

Nyrölän luontopolku

Nyrölän luontopolku löytyy Vesangan naapurista, läheltä Jyväskylän ja Petäjäveden rajaa. Polun varsinainen lähtöpaikka on Sikomäentien varressa lähellä Nyrölän koulua, mutta yhdyspolkua pitkin reitille pääsee myös Kallioplanetaariolta. Sunnuntai-iltapäivänä lähtöpisteen parkkipaikalla on toistakymmentä autoa, joten ulkoilijoita riittää.

Opastaululta kulkijan lähettää matkaan Aaro J. VeijosenLuontopolku-runo, joka antaa vihjeen tulevasta: ...Saaren suuriin seikkailuihin / vetolossi ääneti vie / erämaassa erikoinen / kulkupeli, tämmöinen lie?...
Luontopolku seuraa aluksi pikkutietä, ennen kuin kääntyy valoisaan kuusimetsään, jossa on tehty harvennushakkuuta. Opastaulujen lomassa reitin varrelta löytyy myös luontoaiheisia kysymyksiä kulkijoille.  Pysähdyn kuusikkoon lukemaan sinitiaisesta kertovaa opastaulua, kun kuulen linnun laulavan. Läheisellä kuusen oksalla keikkuu laulaa lurittelemassa... sinitiainen! Aikamoisen hyvä ajoitus...
Luontopolun vieressä Saparo-niminen lampi näyttää silt…

Yläkaupungin uusi helmi: The Local Culture Hostel & Café

Tämän punatiilisen kaunottaren seinien sisällä on ollut monenmoista, kuten Jyväskylän kaupungin viljamakasiini, Jyväskylän Tieteellinen kirjasto, kaupunginkirjasto, Suomen kotiteollisuusmuseo ja yliopiston rehtoraatti. Nyt ketjuun liittyy myös kahvila- ja majoitustoiminta, kun rakennuksen ovet avautuivat jälleen myös yleisölle: tänään vietetään The Local Culture Hostel & Cafén avajaisia.


Sisääntuloaulan oikealta puolelta, kaarevien portaiden ja upeiden, kunnostettujen pariovien takaa avautuu kahvilan (ja hostellin vastaanoton) puoli. Näin paikallisen asukkaan vinkkelistä onkin mahtavaa, että rakennus ei ole vain hostellin majoitusasiakkaille avoin, vaan tänne pääsee nyt astumaan vaikkapa kahvikupposen merkeissä sisälle kuka vain.


Kahvilassa oli heti vastassa iloinen puheensorina; mukava määrä asiakkaita oli heti näin ensimmäisenä virallisena avajaispäivänä löytänyt paikkaan tiensä.


Hostelli-kahvila mainostaa olevansa kasvis- ja vegaanikahvila, jossa tarjotaan paikallisia herkku…

Kirkonkylän raitilla, Vesilahti

Vesilahden kirkonkylä on viehättävästi käveltävän kokoinen. Olin käynyt Vesilahden kirkolla aiemminkin, mutta vasta nyt otin aikaa kesäiselle kävelyretkelle kauniin kirkonkylän raitilla. Tutkin hetken karttaa kunnanviraston luona (ihan toista kuin isompien kuntien virastokolossit!) ja kävin aluksi tervehtimässä puurakennuksen pielessä seisovaa veistosta, sorjaa kurkea - Vesilahden nimikkolintua. Liekö nimikkolinnun valintaan innoittanut satoja vuosia Laukon kartanoa isännöinyt Kurki-suku vai itse lintu?


Kunnanvirastolta kävelin tien laitaa muutaman muun viehättävän puutalon ohitse ja ylitin tien poiketakseni Makasiinille, jonne mennään Oltavantietä. Oltavantieltä voi muuten astua myös Mentäväntielle (hmm, Tultavantie jää puuttumaan). Olen joskus popsinut Makasiinilla hyvää pizzaa, nyt tyydyin tutustumaan aivan upeaan Lasse NiskalanÖtökät-valokuvanäyttelyyn, joka oli viimeistä päivää esillä. Oli pakko ostaa mukaan kortteja hänen mahtavista luontovalokuvistaan.


Sitten taas takaisin tie…