Kun reissun kolmantena päivänä nostin rinkan selkääni, antoi taivallukselle virtaa hotelliaamiainen. Seuraavina päivinä olikin tiedossa vain tee-pikapuuroaamupaloja, kun edessäni oli retkeilyreittiosuus Suomussalmelta Ukkohallaan. Arvioin käyttäväni taipaleeseen kolmisen päivää.
Hotelli Kiannon Kuohuista pääsi todella vaivattomasti kävelyväylää pitkin vain muutaman sadan metrin päästä alkavan retkeilyalueen laitaan, missä opasteviitat näyttivät opastavan lupaavan helposti eteenpäin. Ukkohalla -opasteen (55 km) kohdalla tosin oli vain hiihtoreitin merkki... Polun vieressä virtasi Kianta-järvestä laskeva joki heti alussa upeasti kallioseinämien välistä.
Opasteonnea ei kauaa kestänyt, sillä kun tuli vastaan puusilta, oli pähkittävä, pitäisikö ylittää joki vai vai ei? Asia selvisi karttasovelluksesta ja siirryin Kynäkosken vastarannan polulle.
Reissun alussa käytin lähinnä Suomussalmen Kalevalapuisto-ulkoilukarttaa (1:50 000), minkä jälkeen oli tarkoitus selvitä pääosin Retkeily GT-kartalla (1:250 000) ja Retkipaikan karttasovelluksella. Olin hahmotellut reittini muutenkin pitkälti GT-kartan perusteella, näkyiväthän siitä Suomussalmen ja Ukkohallan välinen "Hallan patikkareitti" ja sieltä eteenpäin sopivasti jatkuva UKK-reitti.
Joenrantamutkan jälkeen seurasin hyväkuntoista ulkoilureittiä, jolla liikkui kesäisenä sunnuntaipäivänä lisäkseni lähinnä fillaristeja. Eikä ihme, olihan tämä myös pyöräilyreitti ja vaikutti erinomaiselta maastopyöräilyyn. Viitoissa kerrottiin peräti, montako kilometriä olisi jäljellä. Kenties Haverisen maastohiihtokeskukseen.
Kävin hengähtämässä hetken Saukkolahden tulipaikalla ja nauttimassa vesistömaisemasta.
Haverisen itäpuolisella alueella risteili ulkoilukarttakopiossani sen verran paljon reittiviivoja, että ei ollut nökönnuukaa, mitä polkua tismalleen seuraisin. Reitin vihreitä maalitäpliä näkyi välillä hyvin, välillä ei. Pääasia, että etenisin oikeaan suuntaan eli etelään päin ja Emäjoki pilkistäisi silloin tällöin. Vastaan tuli lukittu varauskota ja sen vieressä tulipaikka aivan Emäjoen rannassa.
Otin vasemman vaelluskengän pois jalasta ja tarkistin jalkapohjan. Pahus. Oli syytä laittaa rakkolaastari. Rinkkaretkeily lämpimällä säällä oli vanhoillakin vaelluskengilläni (Haglöfs) johtanut siihen, että hionneet jalkani eivät selvinneet rakoitta, eivätkä uudet Haixitkaan pystyneet varjelemaan jalkojani hiertymiltä.
Varauskodalta kävelin vielä noin tunnin verran seuraavalle tauolle, jonka pidin Aittokosken laavulla. Täydessä lastissa oleva rinkka varmisti sen, että taukoja oli pidettävä tarpeeksi usein.
Paahde tuntui hiekkatietä tallatessa ihan kiitettävästi, joten aurinkorasva oli tarpeen. Samoin tiheät vesihörpyt juomapullosta. Pian ylitin Aittokosken voimalalle johtavan tien, jonka jälkeen seuraavalle laavulle oli enää lyhyt matka metsän poikki.
Olin iloinen, että en ollut laskeskellut viettäväni yötä Aiton möljän laavupaikalla. Juomaveden hakeminen olisi edellyttänyt melkoista kivihyppelyä. Joskus tässäkin on virrannut enemmänkin vettä, silloin ennen voimalaitosten aikaa... Toinen kiviröykkiöalue sijaitsi laavupaikan yläpuolella.
Laavu näytti sinänsä ihan mukavalta, polttopuuvarasto oli täysi ja huussi siisti, joten paikka olisi kyllä muuten ollut oikein kiva. Siellä taitaa kyllä yöpyä reilusti enemmän hyttysiä kuin retkeilijöitä. Nytkin menossa oli aika ison hyttyspoppoono kesäleiri, eikä minulla ollut hyttysmyrkkyä.
Arvoitukseksi jäi vielä, mikä onkaan möljä. Mustavalkoisesta valokuvasta en tullut hullua hurskaammaksi. Vasta reissun jälkeen selvisi että murresana tarkoittaa jonkinlaista laituria.
Itikoiden lyhentämän tauon jälkeen suuntasin lahojen pitkosten kautta kapealle polulle ja eteenpäin.
Polku kapeni kapenemistaan ja mietin jo, olenko reitillä. Maisemat olivat Emäjoen varressa Kangasjokisuussa kuitenkin sen verran hienot, että ei ollut väliä.
No voi jestas! Jos en olisi käväissyt Aiton möljän laavulla, olisi jäänyt tämä upea koski/putous näkemättä! Että osasikin olla hieno näky...
Putouksen ihastelun jälkeen kurvasin metsän puolelle ja hakeuduin selkeämmin erottuvalle polulle jatkamaan matkaa.
Hiekkakuopille saavuttuani vastassa olivat retken ensimmäiset porot. Ensin yksinäinen kellokas vasemmalla, sitten laumasielut oikealla. Pahoitteluni, että havahutin teidät jalkeille päivälevolta.
Kuumuus ei lämmennyttä hiekkatietä astellessa tuntunut ainakaan vähenevän. Niinpä olin erittäin kiitollinen mahdollisuuksista täyttää vesipullojani raikkaasta, virtaavasta vedestä. Tämäkin uoma syöksyi kohti Emäjokea.
Emäjoen uoma olikin hieno näky hiekkavalleineen. Ihmettelin kun joella ei näkynyt yhtä ainoaa venettä.
Hyräilin mielessäni "varjoon / alta polttavan auringon / suojaan..." ja nappasin hiekasta valkoiseksi paahtuneen poronsarven, jonka sujautin rinkan taskuun. Saisi kyllä jäädä ainoaksi matkamuistoksi.
Retkeilyreitin opasteet erkanivat hiekkatieltä oikealle metsäiselle pätkälle, mutta paahteesta huolimatta päätin silti pysytellä rantavallin hiekkatiellä. Järkeilin, että tasamaata kävelisin nopeammin seuraavalle taukopaikalle eli lentokentän viereiselle laavulle. Olisi ollut ehkä fiksumpaa kulkea metsän siimeksessä, mutta kestin kuitenkin auringon.
Rantatiellä tuli yllättäen vastaan riippusilta yli joen. Sitä ei näkynyt retkeilykartassani! Vastarannan Jokelan tilalta pääsee siis näppärästi oikaisemaan Emäjoen yli, vaan eipä tämä ylityspaikka houkuttanut niitä kahta poroa, jotka astelivat ohitseni pitäessäni sillalla juomataukoa.
Saapuessani laavulle nuotiopaikalla savusi vielä tuli ja kahden aikuisen & lasten päiväretkiporukka lopetteli juuri eväidensä syöntiä. He olivat tulleet tulistelemaan jokivarren laavulle autolla. Kaivoin juuri omia eväitäni esille välipalaa varten, kun sain tarjouksen: maistuisiko valmiiksi paistettu makkara? Heillä oli jäänyt kaksi yli. No tottahan toki! Oli tosi kiva saada yllätyslahjana suolapalaa.
Toinen naisista osoitti alajuoksulle ja selitti, että 1950-luvulla oli täällä paiskinut töitä valtava kaivinkone ja nostanut maata tekoharjuksi juuri tässä. Ettei hän sittenkin tarkoittanut Aittokosken voimalaa tuolla yläjuoksulla?
Jatkoin matkaa hiekkatietä pitkin ja olin tietysti utelias, että mitenkäs se lentokenttä... Niinpä oli pakko käydä kohta kurkkaamassa, miltä Suomussalmen lentokenttä oikein näyttää. Täältä takanurkasta ei oikein hahmottanut muuta kuin valtavan ruohokentän. Kaipa siellä on se kiitoratakin keskellä.
Emäjoki virtasi edelleen raikkaan näköisenä ja leveänä eteenpäin. Minä aloin tähystellä, mistä kääntyisi oma polkuni oikealle ja kohti Venäläisahon laavua, tulevaa yöpaikkaani.
Tuntui ihanalta päästä kävelemään metsän puolelle ja nauttia hetkittäin jopa varjopaikoista. Hyttysiä lenteli ympärilläni jonkin verran, mutta onneksi paarmat eivät kiusanneet.
Kun saavuin hakkuuaukean laitaan, ehdin jo aprikoida, miten hyvin polku erottuisi. Vaan kaikki hyvin: ura oli edelleen hyvin näkyvissä ja helppo seurata. Ihanaa, kohta laavu ja lepo!
Venäläisahon laavu odotti hiljaisena töyräällä hiekkatien vieressä, Laajankaarteen rannalla. Päätin olla pystyttämättä telttaa ja nukkua laavussa. Toivoin vain, että illan vilakalla ei paikalle saapuisi autolla isoa porukkaa ilonpitoon ja kun auto kaarsi laavun ohi, olin kiitollinen. Rauhalliset yöunet tiedossa! Olisi ollut kiva käydä uimassa, mutta jyrkän penkereen alapuolella oleva ranta näytti sen verran upottavalta, että tyydyin pieneen peseytymiseen kivellä keikkuen.
Metsäpalovaroitusta ei ollut päällä, joten tein tulet illan pikapataruokaa varten ja nautin suloisesta rauhasta nuotion ääressä reilun parinkymmenen kilometrin päivätaipaleen jälkeen. Jälkiruuaksi teetä ja suklaakeksejä. Maasto oli ollut helppoa kulkea, korkeuserot vähäisiä. Raskainta oli lämpötila, jonka toivoin laskevan kevyempiin lukemiin tulevina päivinä.
Nuotion jämistä nousi vielä savua, kun kömmin makuupussiin. Kohta kuulin auton lähestyvän ja pysähtyvän laavun luo. Mitähän nyt? Kaksi herraa tuli esiin laavun takaa ja kurkisti sisälle. "Ai anteeksi, me luultiin ettei täällä ole ketään, kun ei näkynyt autoa." No ei niin... He lähtivät saman tien. Uniaika!
Vaikka nukuinkin hyvin, sattui hyvä tuuri, että heräsin kerran aamuyöstä juuri silloin, kun aurinko oli nousemassa. Valo lankesi suloisesti Laajankaarteen tyyneen pintaan ja usva lipui veden yllä unenomaisesti. Kun aurinko oli noussut ylemmäs, palasin takaisin makuupussiin ja palasin takaisin unimaailmaan.
Vaelluksella Suomen poikki - osa 1: Raatteen tiellä
Vaelluksella Suomen poikki - osa 2: Raatteen tieltä Suomussalmelle
Vaelluksella Suomen poikki - osa 4: Venäläisaholta Kattilavaaralle
Kiitos taas tarinasta. Mukava lukea matkastasi kun toisella näytöllä on kartta mistä seurata reittiä. Odottaen jatkoa :)
VastaaPoistaKiitos Kimmo! Luen itse mieluusti kirjoja vaelluksista ja tykkään silloin seurata matkan etenemistä kartan avulla. Katsotaan, jos saisin askarreltua reittini karttaankin ja näkösälle myös blogiin. Ranteessani kulki retkellä gpx-jälkeä tallentava lainalaite, mutta yhteistyöni tämän aikaraudan kanssa ei sujunut saumattomasti ;)
Poista