Sumiaisten Hitonhauta

Sumiaisista Rautionmäelle vievän kuhmuraisen soratien varresta löytyy kyltti paikalliselle Hitonhaudalle. Luonnonsuojelualueelle johtaa tien varresta keltaisin maalimerkein merkitty polku, joka jakautuu havumetsästä aukean laitaan saavuttaessa kahteen haaraan, ylä- ja alareittiin.

Valitsen ensin yläreitin ja jatkan polkua suoraan eteenpäin. Nuorta mäntyä kasvavan aukean poikki kulkevan polku-uran tuntumassa viihtyy myös sinisiipi. Sininen on muutenkin vallitseva väri, sillä muhkeita mustikoita on metsän mättäillä melkoisia määriä.

 Yläreitti johtaa lupauksensa mukaisesti ylemmäs eli Hitonhaudan vuoren päälle, missä sammal- ja jäkälämatolla kohoaa taivaita kurottelemaan komeita mäntyjä, siellä täällä jokunen kelokin. Paikoin puiden raosta voi onnistua erottamaan pilkahduksen Keiteleestä.

Luontopolulla on opastauluja vain muutama; täällä opastaulu kertoo mm. kalasääsken pesäpuunaan suosimista lakkapäämännyistä. Yläpolun päästä voisi kulkea vielä läheiselle tulipaikalle, mutta koska eväitä ei ole matkassa, päätän katsoa, voisiko ylhäältä laskeutua alapolulle (täällä ei ole reittikarttaa, enkä muista onko yhdyspolkua ollenkaan). Kallio jyrkkenee kuitenkin sen verran tiukasti, että luovun yrityksestä ja palaan maisemia katseltuani takaisin, aina välillä mustikoiden puoleen kumartuen.

Alareittiä on selvästi kuljettu vähemmän, sillä polku on etenkin alkuun hyvin kapoinen. Luonnonsuojelualueen luonteeseen kuuluu, että myös polun poikki on paikoin rojahtanut jokunen kuusi, mutta ne voi joko ylittää tai kiertää. Maasto muuttuu yläreittiä vehreämmäksi ja kosteammaksi, mitä alemmas polku kulkee.

Rotkoon saapuessa Hitonhaudan rotkon vasta tajuaa. Ylhäältä voi katsella maisemia ja näkee osan kalliojyrkänteestä, mutta täältä näkee itse rotkon muodon ja molempien puolien kallioseinämät. Laukaan Hitonhauta on kieltämättä hienompi, mutta kyllä tässäkin saa ihmetellä jääkauden muovaamia kallioseinämiä.

Alareitin päätepiste häämöttää maaston muututtua jo suoksi, mutta itse polun paikkaa ei ilman maalimerkkejä enää juuri hoksaisi...Sen verran pehmeää jalan alla on. Armottoman läheistä tuttavuutta tekevät itikat pyrkivät edelleen innokkaasti iholle, kun taivallan luontopolulta takaisin tielle. Keli on ikävästi sen verran puolitrooppisen kostea ja lämmin, että on verenimijöistä huolimatta otettava takki pois. Sataisi edes! Suosittelenkin nyt keskikesällä Hitonhaudalle hyttysenkestävää mutta hengittävää (ei goretex-takki!) vaatetusta.