Omena-aika

Astun Seminaarinmäen kampuksella sivuun hiekkakäytävältä. Ihan suruttomasti nurmikolle, muhkeiden koristeomenapuiden alle, pudokkaita väistellen.  Pieniä, enimmäkseen vihreäposkisia omenaisia riittää. En hoksaa kokeilla, miltä ne maistuvat; jostain aiemmasta pikkuomenan maistamisesta on jäänyt kirpeä maku suuhun. Itse asiassa, miksei Aallonpuistoon ole istutettu "oikeita" omenapuita, joista opiskelijat voisivat napsia ohimennen syksyn satoa suuhunsa, poimia evästä päiväksi?

Hyvähän täällä on haaveilla. Ehkä koristeomppupuut ovat komeampia kukkijoita. Jyväskylän seminaarin aikaan Seminaarinmäen alueella oli mm. kasvitarhoja ja -huoneita sekä hedelmäpuutarhoja, joissa saivat ahertaa puutarhurien ohella myös opiskelijat - osana opintojaan - mutta satoakin käytettiin seminaarin ruokahuollossa.

Laskeudun yliopiston päärakennuksen vierestä alas rinnettä ja pujahdan Villa Ranan villiintyneeseen puutarhaan tuomen oksien lomasta. Täällä on kuin muistona hyötypuutarhasta pari ihan "oikeaa" omenapuuta, mutta niiden yläoksilla näkyy enää harvassa hedelmiä. Haravoin katseellani maata ja kohta onnistaa: noukin aluskasvillisuuden seasta pari omenapuun hylkäämää, eheäihoista hedelmää. Pyyhkäisen omenaa hihaani ja puraisen. Nam.

Kun lähestyn Kauppakatua pitkin keskustaa, on Kirkkopuiston laidalla Katriinan kaupan ikkunassa laatikollinen Kuohun luomuomenia. Muutaman askeleen päässä pysähdyn taide- ja kehystysliikkeen ikkunan eteen - omenia. Yrjö Varjanteen akvarellin omenat ovat herkkyydessäänkin syötävän hyvän näköisiä, kun taas Mildebergius kuvaa Ikivihreä -työssään omenaa pehmustetulle tyynylle nostettuna. Ottaako työ kantaa oudon kauan säilyvään omenaan vai ihanan omenan puolesta...