Vähässä valossa

Kävelen Harjun yli kohti kaupungin keskustaa. Jyväskylä joko säästää tai jossain on piuha poikki; Harjun lyhtypylväät ovat pimeinä. Silmäni alkavat tottua valon vähyyteen ja kävelytien asvaltti alkaa näyttää yhä vaaleammalta, erotan sävyjä. Kuulen jostain takaani askelia, sitten hyräilyä. Huomaan että en pidä moisista äänistä juuri tässä ja nyt. Vaan pelottaako? Ei.

Kipitän puurappuset alas ja edessäni hohtavat Harjukadun kerrostaloasukkien kodit. Tälläkin puolella Harjua on suuri osa ajoradan laidan lyhtypylväistä pimeinä.

Tuntuu oudolta, sillä kaupungin keskustassa sitä odottaa olevansa valojen ympäröimä aina ja kaikkialla. Valot ovat pimeinä nimen omaan Lyseonkadun kohdalta Sepänkadun suuntaan, yliopistolle päin valot jo palavat. Pimeyden maantiedettä. Miltä tuntuu kulkea Harjukadun laitaa pimeässä?

Itse Lyseonkatu on normaalissa yövalaistuksessaan. Siiontemppelin koristebetoniseinä hohtaa häikäisevää valkeutta, kauempaa erottuvat Yliopistonkadun kerrostalot ja torin alle johtavan parkkirampin kaarikattoinen sisäänkäynti.

Saavun Väinön-, Harju- ja Sepänkadun risteykseen. Vain vähän iltakymmenen jälkeen Väinönkatu on jo hiljentynyt yöhön. Jatkan matkaani Sepänkadulle, edelleen pimeiden katuvalojen vieritse, kunnes Sepänaukion tuntumassa valot jo näyttävät kävelytiellekin.

Joskus tuntuu siltä, että hämärässä ja pimeässäkin metsässä tulee kuljettua täysin turvallisin mielin, oli mukana lamppua tai ei. Sen sijaan kaupungissa katuvalot luovat turvallisuuden tunnetta, pimeät lyhdyt laittavat joskus harkitsemaan reittiä uudelleen. Viitaniemestä Kortepohjaan kulkevalla tiellä valot onneksi palavat, yksinkin liikkujien iloksi.