Seminaarinmäen laitamilla

Kävelen Seminaarinmäelle Moirislammen puiston läpi, kun kesää muistelevan syysperjantain aurinko on jo painumassa mailleen. Tuulessa kuivahtaneet keltaiset ja ruskeat lehdet rahisevat ja kahisevat kengänpohjieni alla.

Kohotan katseeni kohti sinitaivasta ja puiston laidan vaahteroita. Hassua, että tässä vaahteranlehdet ovat vain keltaisia, eikä punahehkua näissä lehdissä näy.

Entä mitä on maassa? Jyväskylän Norssin alakoulu sijaitsee aivan Moirislammen puiston lounaislaidalla. Ehkä sieltä on tultu muotoilemaan kotileikkiä metsän reunaan, eikä kukaan ole vielä potkinut seiniä rajaavia kiviä ja oksia pois paikoiltaan.

Siirryn keskemmälle Seminaarinmäen kampuksen tunnelmallista ja värikästä puistoaluetta. Aallonpuistossa, edelleen pikkuomenoita notkuvien omenapuiden katveessa, kukkii vielä muutama ruusupensas. Nappaan yhden omenan ja puraisen sitä kokeeksi. Hmm, koristeomenaksi ei hassumman makuinen!

Laskeudun Seminaarinmäkeä alas kohti Liikuntaa, kierrän Ylioppilastalon ja pujahdan Ilokivi-kiven vieritse Taavettilan riihen luo johtavalle polulle. Hetkeen ei kuulu edes autojen ääntä ja olen polulla kuin oikeassa metsässä. Villa Ranan puutarhan saavutettuani kuulen iloista naurua metsän reunan tuomien luota ylärinteestä. Puihin on ripustettu hilpeän värisiä ilmapalloja, ryhmän keskellä näkyy maassa lyhty ja joku pitelee kitaraa. Olisiko se synttäripiknik syysillassa? Toivotan mielessäni juhlijoille ihanaa iltaa.

Saavun Villa Ranan Seminaarinmäen puoleiselle sivuportille. Aina silloin tällöin kampuksella näkee koululaisten / opiskelijoiden suunnistusrasteja; tämä on harvinaisen hieno, ei vain hätäisesti kyhätty lappunen. Mikä lie yhteys kuvan ja sanan välillä? No, onhan tämä metsäkanalintu ulkosalla...