Laukaan Hitonhauta - jään jälkiä

Laukaan Valkolan tieltä löytyy mustapohjainen viita - Hitonhauta. Kulkupelille löytyy paikka auratun tien varresta, hiekkakuopan laidalta. Arvelen että pärjään myös pikkutien jälkeen reitillä ilman lumikenkiä, mutta otan matkaan sauvat. Näihin aikoihin yöpakkanen osaa kovettaa painuneen lumen hyvinkin liukkaaksi.

Rinteessä lähellä Iso-Harisen järveä on laavu, puuvarasto ja huussi. Tulipaikka on yllättäen laavun umpikaton alla; sellaista ratkaisua en ole ennen nähnyt! Jatkan matkaa pikkutietä eteenpäin.

Iso-Harisen jäälle johtaa paljon jalanjälkiä, varmaankin pilkkijöiden jättämiä. Mikäs tällä kelillä olisi järven jäällä istuskellessa, auringon lämmössä.

Mäntykankaan keskellä kulkevan kapean tien varrella on useita Hitonhauta-kylttejä, joista osa on näinkin hyvässä kunnossa. Opastetaulut kaipaisivat hieman kohennusta, mutta niistä löytyy mustavalkoiset kartat alueesta. Loppumatkasta liikennemerkki kieltää moottoriajoneuvolla ajon, Natura-alueella kun ollaan. Viimein tulee vastaan harmaa puukyltti, joka ohjaa oikealle, metsään.

Seuraan edellisten kävijöiden jalanjälkiä lumessa. Ilman niitä pitäisikin turvautua kartan apuun, sillä tämän loppureitin varrella huomaan vain yhden punaisen maalimerkin. Polku kun ei oikein erotu lumen alta...

Lumeen tallotun polun ympärillä rinteet muuttuvat loivista yhä jyrkemmiksi ja vastaan tulee kallioseinämiä. On useampi vuosi siitä, kun olen käynyt täällä viimeksi. En muistanutkaan, että Hitonhaudan kalliot ovat näin upeat! Jääkausi on ollut aikamoinen muovailija.

Pystysuoraan ylös kohoava kallioseinämä tekee aina vaikutuksen. Tällaisen kallion juurella tuntee itsensä aina niin pieneksi. Rotkon pohjalta on matkaa ylös jopa 25 metriä.

Ehta jääkausi ei jättänyt tänne jälkeensä ikijäätä vaan kovaa kalliota. Mutta Hitonhaudalla on joka talvi oma pienimuotoinen "jääkautensa"! Seuraavaa korkeaa kallioseinämää vasemmalla puolellani peittää huima jääkerros valtavine jääpuikkoineen, joista palasia on lennellyt maahan saakka. 

Hitonhaudan rotko on aikamoinen luonnonnähtävyys. On hienoa päästä tänne näin kevättalvella, kun alue on näin valoisa, kiitos sen, että kalliot ovat pääosin lumen ja jään peitossa. Paikan jylhyys tulee nyt aivan eri tavalla esiin.

Jatkan matkaa eteenpäin, syvemmälle Hitonhaudan uumeniin. Rotkolla on mittaa noin 800 metriä. Kallioseinät tulevat yhä lähemmäs.

Hitonhaudan luolan vastapäätä on toinen, ehkä vielä edellistäkin komeampi jääseinämä. Tälle puolelle osuvat iltapäiväauringon säteet, jos ne vain onnistuvat pujahtamaan kalliolla kasvavien puiden lomitse. Melkoinen menninkäisten maa.

Jääseinämän pinnasta löytyy vaikka minkälaisia jäämuotoja eri sävyissä; puikkoja, palleroita, röpelöä, sileäksi sulanutta kiiltävää ja kirkasta jäätä.

Jääseinän vastapäätä on rouheaa graniittia. Kapuan luminyppylän päälle, kallion juurelle, mistä löytyvän luolan suuaukko on nyt jään peitossa. Tänne asti kuuluu rotkon toiselta puolelta jään takana lorisevan veden ääni.

Käyn vielä katsomassa ja kuuntelemassa lähempää jää-vesiputousta, johon nyt osuvat auringon lämmittävät säteet.

Kuljen polkua hitaasti takaisin päin, pysähdellen jääpuikkojen rykelmien alla. Niitä kallioilla riittää jo nyt, saati sitten, kun lumi jatkaa sulamistaan kevään edetessä.

Jää luokseni, jää. Luonto on muotoillut tänne mitä hienoimpia jäätaideteoksia.

Laukaan Hitonhauta on kerrassaan vaikuttava talviretkikohde, etenkin näin kevään puolella. Vaikka polku olisikin kesällä louhikkoinen, voi talven lumilla olla hyvinkin helppo kulkea. Etenkin jos joku on ystävällisesti avannut polun. Kiitokset edellisille kulkijoille!