Loch Nessin hirviö näyttää olevan juhlatuulella.
Niki de Saint Phallen hilpeä, kimalteleva veistos (1993) ei takuulla pelota kärpästäkään, joten otus ei voi kehua
vartioivansa Nizzan modernin ja nykytaiteen museota. Marmoripintainen MAMAC sijaitsee Paillon-joen ylle rakennetun kannen päällä, Masséna-aukion ja linja-autoaseman takana.
Sasha Sosnon työ
Drapé dans le vide lähes kutsuu astumaan lävitseen. Suuren museorakennuksen atriumpihan keskeltä pilkistää alla kulkeva tie ja alimmassa kerroksessa sijaitsevan kirjaston sisäänkäynti. Nuorten ryhmä kuuntelee Sosnon teoksen vieressä musiikkia, yksi ottaa tanssiaskeleita, toinen vetäytyy syrjään kirjoittamaan muistivihkoonsa. Oikea kulttuurin keskittymä.
MAMACiin on ilahduttavasti vapaa pääsy; sisään astuessa kysytään vain postinumeroa tilastoinnin vuoksi. No, ulkomaalaiselle riittää kansallisuuden kertominen. Vaihtuvan näyttelyn työt eivät nyt sykähdytä, mutta askeleet hidastuvat, mitä ylemmäs rakennuksessa nousen.
Innostunut opas kertoo lattialla istuville opiskelijoille Niki de Saint Phallen teoksesta
La mariée sous l'arbre, Morsian puun alla (1963-64). Värikkään elämänpuun alla tarina on valkoinen, jähmettynyt, muumioitunut.
Vanhan hurskastelijan sydän (
Coeur de vieille bigote, 1964) on täynnä tavaraa, kotitöitä, kirkonmiehiä, kunnon elämää. Puhtoisen valkoista. Mutta Niki de Saint Phalle ei todellakaan ole pelkkää puhtaan valkoisen maailmaa, vaan värejä.
Esimerkiksi neljä naista suihkulähteessä (
La fontaine aux quatre nanas, 1974-1991) - tätä ei ikävä kyllä ole nyt kytketty vesijohtoon...
Tai Jousimies-maljakko (
Sagittarius vase), vai pitäisikö sanoa
Jousinainen-maljakko.
Ehostusta kaipaava ja tekevä kalpea, rehevä nainen pinkissä mekossaan
(La toilette, 1978) sulattaisi monen luurankomiehen sydämen.
Opiskelijaryhmä on myös edennyt näyttelyssä
Yves Kleinin huikeansiniseen maailmaan. Ainakin lähes samaa kleininsinistä pilkottaa myös Niki de Saint Phallen eräissä teoksissa, mutta ihmekös tuo; molemmat kuuluivat ranskalaisten uuden realismin edustajien ryhmään, Niki ryhmän ainoana naisena. Sininen ja kulta ovat ainoat värit Yves Kleinin reliefimuotokuvassa, johon on ikuistettu uuden realismin taiteilijoista
Claude Pascal, Arman ja
Martial Raysse.
Kapuan yhä ylemmäs museossa, ohitan sinisistä muovipulloista, -pusseista ja pleksistä kootun huiman iltapuvun. Saavun
École de Nice - liekö Nizzan koulukunta oikea termi? -huoneeseen, jonka sisällä on toinen huone:
Chambre privée. Kauempaa katsottuna musta-punainen huone vaikuttaa aasialaishenkiseltä, mutta nizzalainen taiteilija
Ben on tehnytkin kämpän täynnä yllätyksiä.
Astun sisään punaisella valolla valaistuun, mustaseinäiseen huoneeseen, jonka lattian pleksillä Ben kysyy heti: kuinka tietää onko tämä taidetta vai ei? Mustat seinät ja katto ovat tupaten täynnä erilaisia teoksia ja Benin viestejä.
Olennaista on että kommunikoin,
l'essentiel est que je communique. Lepotuoli, jossa lukee: tässä lepääminen on taidetta (
se reposer ici est art). Viestit on kirjattu Benin hauskalla käsialalla tauluihin jotka ovat kuin liitutauluja. Olen todellinen,
je suis réel. Tauluihin on kirjattu myös John Cagen nauru ja Benin oma nauru... Huonetta voisi tutkia vaikka kuinka kauan!
Jos taidetta on kaikkialla, sitä on myös tässä laatikossa,
si l'art est partout il est aussi dans cette boîte. Laatikon kullakin seinällä lukee viesti eri kielillä: ranskaksi, englanniksi, italiaksi ja paikallisella kielellä nissartiksi. Benin töiden äärellä voi tosissaan miettiä, mikä on taidetta.
Kierrän vielä museorakennuksen ylätasanteen, josta on erinomaiset
näkymät joka suuntaan kaupungille - ja pari Yves Kleinin suunnittelemaa
työtä.
Alhaalla on käytävä vielä erikseen kierroksella Sasha Sosnon "laatikkopään" ympäri (olisinpa tiennyt, että se on osa kirjastoa ja sisältää oikeasti kirjoja!).
Museon ja kirjaston yhteisessä puistossa reippailee myös nizzalaisen taiteilija
Max Cartier'n hauska versio Michelin-miehestä.
Lähden kävelemään takaisin kohti keskustaa. Poikkean Vanhan katedraalin ratikkapysäkillä bongaamassa Benin kaupungille siroteltuja töitä:
Je doute de tout, Epäilen kaikkea. Toisella puolella pysäkkiä viesti on
Être c'est être différent, joka toimii suomea paremmin englanniksi:
to be is to be different.
On pakko kävellä vielä rantabulevardia pitkin hotelli Négrescolle, sillä...
...olen monesti ohikulkeissani miettinyt, kuka on tehnyt ihanan, iloisen
Miles Davis-veistoksen Negresco-hotellin pääsisäänkäynnin vieressä. Tänään arvoitus viimein ratkesi, aplodit työstä Niki de Saint Phallelle!
jokainen kuva on 1/25 sekuntia elämästä ja hetki, joka ei palaa koskaan
- Ben
Kommentit
Lähetä kommentti