Äkkiä vaatteiden vaihto, matkaan päivänvalolla. Illanviettopaikasta sanottiin nettisivulla, että sinne on keskustasta 10 km, siis minulla hiven vähemmän. Läksin pinkomaan reipasta tahtia, etten myöhästyisi ohjelmasta, muutenkin oli eri fiilis kuin vapaapäivänä tai -iltana, jolloin ei ole edes summittaista määräaikaa, jolloin olla perillä.
Askelsin Kortemäkeä ylös, voi kiitos, että en asu sen laella. Jos sitä pitäisi joka päivä reippailla, olisin varmasti huippukunnossa! Ikävä kyllä kävelytie päättyi siihen ja oli pakko astua ajoradan laitaan autoja väistelemään. Killerin ravirata, Könkkölä, sinne jäivät. Käännyin oikealle, Ruokkeelle, ja tie kapeni. Olin huojentunut siitä, että kävelin yksin, sillä vailla kävelytietä tuota reittiä joutuisi kulkemaan lähinnä jonossa autoliikenteen takia, eikä keskustelustakaan tulisi mitään. Oikealla rinteessä kohosi kuusikko, jonka jälkeen omakotitalojen nauha, radan yli, taas oikealle ja suunta Palokkaa kohti.
Tuli taas lapsuus mieleen, se kun piti kulkea pitkin piennarta ja vastaantulevat autot pyyhälsivät läheltä. Auraus oli tehty välillä reunaan asti, saatoin pari kertaa erottaa valkoisen piennarviivan jään ja jalkojeni alta, tai lähinnä ei, ja lunta oli kapealla kaistaleella enemmän tallattavana, askelia raskauttamassa. Uusia taloja, jokunen vanha, muistin partioajan pyöräilyt noilla seuduilla, onko siitä niin kauan? Maisemissa oli kuitenkin edelleen jotain tuttua, vaikka harvoin olen tietä sen jälkeen edes autolla kulkenut. Polkupyörän selästäkin jää enemmän mieleen siitä, mitä näkee. Niillä muistijäljillä siis liikuin.
Tuli avara koivikko oikealla, aloin jo pohtia, että kävelyajan puolesta saatan olla jo lähellä määränpäätä. Pian vasemmalla näkyi jo lupaavan oloinen maalaistalo ja sain kääntyä Majakosken pihaan; elävät tulet odottivat. Perillä. Entä se tunne, kun kaiken päätteeksi sain käydä lumista ja jäistä polkua avojaloin savusaunaan ja kohta lämpimän veden kylpyaltaaseen ulkosalla - ahh! Harvinaista herkkua tämä...
Askelsin Kortemäkeä ylös, voi kiitos, että en asu sen laella. Jos sitä pitäisi joka päivä reippailla, olisin varmasti huippukunnossa! Ikävä kyllä kävelytie päättyi siihen ja oli pakko astua ajoradan laitaan autoja väistelemään. Killerin ravirata, Könkkölä, sinne jäivät. Käännyin oikealle, Ruokkeelle, ja tie kapeni. Olin huojentunut siitä, että kävelin yksin, sillä vailla kävelytietä tuota reittiä joutuisi kulkemaan lähinnä jonossa autoliikenteen takia, eikä keskustelustakaan tulisi mitään. Oikealla rinteessä kohosi kuusikko, jonka jälkeen omakotitalojen nauha, radan yli, taas oikealle ja suunta Palokkaa kohti.
Tuli taas lapsuus mieleen, se kun piti kulkea pitkin piennarta ja vastaantulevat autot pyyhälsivät läheltä. Auraus oli tehty välillä reunaan asti, saatoin pari kertaa erottaa valkoisen piennarviivan jään ja jalkojeni alta, tai lähinnä ei, ja lunta oli kapealla kaistaleella enemmän tallattavana, askelia raskauttamassa. Uusia taloja, jokunen vanha, muistin partioajan pyöräilyt noilla seuduilla, onko siitä niin kauan? Maisemissa oli kuitenkin edelleen jotain tuttua, vaikka harvoin olen tietä sen jälkeen edes autolla kulkenut. Polkupyörän selästäkin jää enemmän mieleen siitä, mitä näkee. Niillä muistijäljillä siis liikuin.
Tuli avara koivikko oikealla, aloin jo pohtia, että kävelyajan puolesta saatan olla jo lähellä määränpäätä. Pian vasemmalla näkyi jo lupaavan oloinen maalaistalo ja sain kääntyä Majakosken pihaan; elävät tulet odottivat. Perillä. Entä se tunne, kun kaiken päätteeksi sain käydä lumista ja jäistä polkua avojaloin savusaunaan ja kohta lämpimän veden kylpyaltaaseen ulkosalla - ahh! Harvinaista herkkua tämä...
Kommentit
Lähetä kommentti