Ilomantsin aamaurinko paljastaa osittain pilvisen taivaan. Nousen kirkonmäelle, missä Karjalan kukko piirtää tuulelle suuntaa.
Kokeilen punertavan puukirkon hauskasti maalattuja ovia, mutta tie on tukossa: ovet ovat lukossa. En siis pääse katsomaan värikkäiksi kehuttuja maalauksia sisällä. Henrikintien varrella sijaitseva
Ilomantsin kirkko avaa vasta myöhemmin kesäkuussa ovensa
tiekirkkona myös muulloin kuin kirkonmenojen aikaan.
Vanhaa luterilaista kirkkoa (1796) reunustaa somasti sammaloitunut kiviaita, jonka kasvustossa kastepisarat vielä viipyilevät. Kirkon pihalla on hädänalaisille ystävällisesti myös punainen huussi.
Käännyn Henrikintieltä Kirkkotielle, jonka oikeaa laitaa kulkee yhdistetty pyörä- ja kävelytie, siis liikennemerkin mukaan. Asvalttiin on lisäksi erikseen merkitty yksi moottoriton kulkupeli. Rollaattorin kuva kertoo siitä, että näiden hitaampien kävelypyörien avulla kulkevia kylällä riittää.
Ohitan sankarihautausmaan risteineen ja saavun kohta ortodoksiseurakunnan pyhä profeetta Elian kirkolle. Viisikupolinen pyhättö on Suomen suurin ortodoksinen puukirkko. Myös tämän kirkon ovet ovat näin arkipäivänä lukossa.
Ortodoksikirkon vastapäätä mustapohjaiset viitat ohjaavat Ilomantsinjärven suuntaan: Iljala ja Kalmisto. Pihatien päästä aukeaa kielojen reunustama kuja, joka tuo minut avoimen niityn laitaan.
Keltaisten niittykukkien täplittämä niitty ja pistoaita lennättävät minut yhtäkkiä aivan toiseen aikaan, ehkä johonkin Suomi-filmien maailmaan, kun huolettomana kesäpäivänä kuljeskellaan pellon laitaa. Melkein odotan kuulevani lehmänkellon kilkkaavan.
Niityn laidassa, polun varressa, kukkivat kielot yhä runsaammin. Äkkään jalkojen juuresta osuvasti sijoitetun, hieman kuluneen taulun, johon on ikuistettu keskiaikainen kielolle omistettu rukous.
Sinä laaksojen lilja / sinä granaattiomena ...
Ja seuraavaksi isompi runotaulu:
Katri Valan Kielot. Mikä mainio idea!
Ahaa, runotauluja on lisääkin?! Jätän Kokonniemen kalmiston kutsuvan portin huomiotta ja lähden seuraamaan pehmeää, vihreää polkua, joka johdattaa minut lähelle Ilomantsinjärven rantaa ja sitä suojelevaa tunnelmallista koivikkoa.
Kuljen koivujen katveessa kaartelevaa polkua, pysähtelen runotaulujen ääreen, vedän henkeeni alkukesän vehreyttä ja raikkautta. Yksi komea koivuvanhus seisoo uljaana nuorempien lajitovereidensa keskellä.
Koivikon keskellä on myös pieni katos, josta päättelen, että maisemanhoidosta alueella todennäköisesti huolehtivat leppoisasti lampaat.
Aamukävely runollisessa karjalaisessa rantamaisemassa on kuin mietiskelyä. Linnunlaulu säestää askeleitani runotaululta toiselle. Tämä on yksinkertaisesti rauhaa.
Polku saapuu punamultamaalatun, valkonurkkaisen aitan taitse hiekkatien laitaan. Huomaan saapuneeni polun päätepisteeseen, tai tietysti paremminkin alkuun! Runopolku alkaa oikeasti tästä Simanantien loppupäästä.
Onneksi lähdin vaistonvaraisesti seuraamaan runoja...
Runopolku sopii mitä oivallisimmin tähän runojen maisemaan!
Kommentit
Lähetä kommentti