Hanko on helmi

 Hanko on ollut minulle pieni tuntematon. Kesäkaupunki rannikolla. Tilanne on muuttumassa, sillä kävelen perjantaina lähes kevättalvisen kirkkaassa auringonpaisteessa kohti Hangon edustalla vapaana lainehtivan meren rantaa. Bulevardin laidalla rannan tuntumassa kaunis sininen puutalo on autiona paraatipaikalla. Menen teekupilliselle sen takana olevaan valkoiseen Villa Orrmaniin, missä Alans Cafe pitää majaansa antikvariaatin ja käsityöpuodin kanssa. Suklainen kääretorttu maistuu taivaalliselta. Siitä saa sopivasti virtaa ulkoiluun tässä lukuisien huviloiden kaupungissa.

Villa Tellina, Appelgrenintie

Itälahti on sillä puolella kaupunkia, johon veneetön ja autoton luultavasti astelee ensimmäisenä, kun pyrkii rantamaisemiin. Kävelen Appelgrenintietä kohti talveksi hiljennyttä Casinoa (hetkonen -  savukiehkura nousee piipusta?!). Kun seison sen edessä rannalla, tuntuu jo kuin olisin ulkomailla. Casinoa vastapäätä loiskivat aallot. Hiekkaranta on nyt lumen ja jään peitossa, mutta silti veden rajassa kuulen, kun pikkuruiset kivet ropisevat aaltojen liikkeiden mukana.

Seuraan koiranulkoiluttajan tekemiä jälkiä Puistovuorille, Rakastavaisten polulle. Välillä lumi on kinostunut niin, että jälkiä tuskin erottaa, mutta seuraan niitä parhaani mukaan. Mataliksi jääneitä mäntyjä, kantikkaita pieniä jäälauttoja helisemässä toisiaan vasten lahdenpoukamassa, kaarevia linnoitusten jäänteitä ja edessä välkkyvä meri. En lähde paikantamaan hiidenkirnua, etten astu lumisella kalliolla harhaan.

Bellevuen uimarannan kyltti ohjaa eteenpäin. Långsandaa pitkin voi kävellä puolisentoista kilometriä nyt aurattua kävelytietä, jolta voi ihailla niin puurajan tuntumassa olevia huviloita kuin lumipeitteistä hiekkarantaa ja talvensinistä merta. Täällä on rauha. Vastaani tulee vain yksi lastenvaunuja työntävä ulkoilija, kun astelen tuttuun tapaan talveksi ovensa sulkeneelle Neljän tuulen tupa -kahvilalle Lilla Tallholmenissa. Mannerheim innostui kahvilasta niin, että osti sen ja antoi kahvilalle tämän nimen. Hän omisti kahvilan parikymmentä vuotta. Tuijotan mykistyneenä sen viereiseltä kalliolta veteen laskeutuvaa puista kaidetta, joka on aaltojen vedestä tyystin valkoiseksi jäätynyt.

Kun kävelen huvila-aluetta myötäillen takaisin kohti Hangon keskustaa, puhaltaa tuuli vilpoisammin kasvoilleni. Käännyn Kaivokadun kohdalta oikealle puistoon ja kahlaan hangessa Parkdammenin vieritse puiston halki. Joku on kirjoittanut kävellen töpöttämällä sanoja pallokentän lumeen. Lukeeko tuossa hästen?

Nousen Vartiovuorelle ihmettelemään jyhkeää mutta siroa vesitornia, jonka okranvärinen seinä hohtaa tavallistakin kirkkaampana jo laskevan auringon kajossa. Taivas punertuu meren yllä ja alkaa hämärtää. Itäsatamassa pyöräilijäneitopatsas katsoo kaihoten merelle ja auringon viime säteisiin. 

Kun hämärä on muuttunut pimeydeksi, palaan ystävälliseen matkailuinfoon nauttimaan glögin, jota on tarjolla kirjailijavierailun kunniaksi. Pia-Maria Lehtola esittelee valokuvaaja Tomi Parkkosen kanssa tekemäänsä teosta Talviunelmia, joka kertoo Hangosta. Ymmärrän nyt jotain siitä, mistä kirja kertoo.

Tunnen talvisen Hangon lumon.