Vaelluksella Suomen poikki

Vaelluksella Suomen poikki - osa 12: Oulu!

Jäljellä enää viimeinen osuus matkasta Raate-Oulu! Tuntui huimalta lähteä liikkeelle Oulun Heikkilänkankaalta, enää 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, tietäen että tämä kahden viikon mittainen kävelyreissu Suomen poikki päättyisi tänään. Alun perin olin arvioinut, että taivallukseen voisi mennä jokunen päivä enemmänkin, mutta tässä sitä nyt oltiin.

Iltaöinen kävelyni Muhokselta Heikkilänkankaalle johti siihen, että nukuin tavallista pidempään ja vedin kävelytossut jalkaan vasta puolen päivän kieppeillä. Ei ollut mihinkään kiire, eikä rinkka painanut selkää: jätin sen majapaikkaani odottamaan iltaa ja lähdin matkaan vain minirepun ja keveiden eväiden kera.

Palasin yöllä jättämälleni valtatie 22:n viereiselle kevyen liikenteen väylälle. Maatalousliikennettä ei näkynyt, saati sitten kiellettyjä mopoja, mutta ohitin kyllä hevosten laitumen.

Sitten riemastuin, kun kohdalle osui yllättäen jäätelökioski. Vaikka olin vasta alkumatkassa, kyllä jätski kelpasi! Tällaista se on, kun tullaan kaupunkimaisemiin. Kukkaro on kaivettava esiin.

Hirvosenojan vesi päilyi ruskeansävyisenä. Käännyin asvalttitien varresta Juuruksentielle, joka lähti viemään minua kohti sinisempää näkyä eli Oulujoen rantaa, avaran mäntykankaan kautta. Sain jalkojeni alle toviksi mukavan polun ja korkeat havupuut tarjosivat hetkittäin suojaa auringon säteiltä.

Alle vaihtui asvaltti ja vastaan tuli yhä useampia jalan liikkujia. Muhoksen keskustaa lukuun ottamatta olin tähän saakka kohdannut kävelijöitä (tai hölkkääjiä) vain muutaman per päivä, joten nyt tapahtui selkeä käänne. Koska rinkkani lepäsi majapaikan lattialla, tunsin olevani nyt kulkijana eri kastia: vain pienellä päiväkävelyllä. Varsinainen vaellusosuus oli jo takana.

Maikkulan kartanon viereistä nurmikkoa kastelivat sadettimet. Olisi ollut kiva käydä avarassa jokimaisemassa sijaitsevan kartanon pihamaalla, ehkä jopa teekupposella, mutta paikka toimii tilausravintolana.

Kävelin eteenpäin asvalttitien vasenta laitaa. Metsän puolella törötti muuntamokoppi, mutta olipa se hienoksi maalattu! Mieluummin tällaista kuin niitä yksivärisiä versioita.

Patamäen kohdalla käännyin tieltä oikealle, tallaamaan asuinalueiden poikki jälleen lähemmäs Oulujoen rantaa, ohi vesisuihkuista nauttivan urheilukentän nurmen ja lukemattomien omakotitalojen. Suoraan eteenpäin, käännös oikealle, käännös vasemmalle, suoraan eteenpäin, käännös... Se oli hieman mutkittelevaa, mutta lopulta saavutin jokimaiseman.

Oulunsuun uimarannalla pysähdyin huilille puun alle, varjoon. Vesipulloni vajeni hyvää tahtia.

Poikkimaantien sillan kupeessa oli kevyen liikenteen väylän tietyömaasta (kesä 2018) kertovia kylttejä. Niistä päätellen pääsin ihan tuoreelle päällysteelle nauttimaan sinivihreästä maisemasta. Onneksi jalassa ei ollut vaelluskenkiä, sillä tälle tasamaalle ja kovalle alustalle uudet, kevyet tossuni olivat helteessä ehdottomasti ihanampi vaihtoehto.

Vastarannalta pilkottivat vaihtelevat näkymät. Uudehkoa asuintaloa ja venerantaa, kaupunkimaisemaa puiden katveessa. Vanhoja rakennuksia, kirkon torni. Olisin tarvinnut paikallisoppaan, sillä kartasta ei apua irronnut. Omalla puolellani rantaa ohitin hulppeita omakotitaloja. Sitten alkoi näkyä enemmänkin väkeä rannassa, kun edessä oli Värtön uimarannan alue.

Väkeä oli Värtön uimarannan nurmikolla auringonotossa kuin Vilkkilässä kissoja. Investoin jälleen jäätelöön, olihan edellisestä tötteröstä jo pari tuntia aikaa. Uimarannan vieressä oli myös mattoja kuivamassa. Joen mattolaituria hieman hämmästelin, sillä kuivan maan pesupisteet ovat nyt jo sen verran hyvin yleistyneet.

Vasta jätskiä sulatellessani tajusin, että jäätelökioskin vieressä olisi ollut mukavan näköinen Koivurannan kahvila ihan kävelytien vieressä. Sinne sitten toisen kerran.

Ja olisihan siinä ollut myös saunalautta vohvelibaareineen. Värtön ranta vaikutti kivalta keitaalta kesäpäivän kohteeksi, etenkin kun tänne johti niin mukava maisemallinen kävely- ja pyörätie rantoja pitkin.

Mitä lähemmäksi tulin Oulun keskustaa, sitä vilkkaammaksi kävi liikenne. Käväisin ihan automelun varressa ja kävelin työmaa-alueen halki, mainioiden graffitien ohitse. Laukkaavia hevosia, vaaleahiuksinen pikkutyttö, ties mitä muita hahmoja. Ja visuaalinen työnhakuilmoitus! Voihan sen tehdä myös betonisillan seinään ;)

Mutkittelin vielä katuja pitkin uusien kerrostalojen ohi ja ajauduin vahingossa kiertoreitille vankilan vieritse ennen kuin pääsin palaamaan takaisin joen varteen. Kyllä oululaisia hemmotellaan tasaisilla väylillä ja kauniilla maisemilla veden ääressä!

Hupisaarille saavuttuani suuntasin jälleen kohti rantaa, sillä voimalan patoalueelta kantautui sen verran kutsuva kohina. Tai no, kyllä se oli ihan pauhua, kun pääsin lähemmäs tyrskyjä. Luukuista valui vettä ehkä tavallista isommalla volyymillä.

Hupisaarilla liikkui runsaasti kesäpäivästä nautiskelijoita, eikä ihme: saarilla risteilevät polut ovat yksinkertaisesti ihania väyliä ja vieläpä niin mahtavan lähellä Oulun ydinkeskustaa ja esimerkiksi taidemuseota.

Kun kävelin rannan kävelytietä yhä edemmäs, tulvi vesi aavistuksen jo lammikon verran kävelyväylällekin! Onneksi ei sentään pahemmin. Vesi oli noussut sen verran, että rantapuusto sai hellepäivän kunniaksi aikamoisen hyvät kylvyt.

Myös osa sillan alla olevista upeista seinämaalauksista sai osansa tyrskyistä. Toivottavasti maalausurakka on saatu tehdä vähemmällä vedellä.

Mutta voi hyvänen aika, edessäni siinsi jo keskusta, rannan kirjasto, tori... Eli viimeisiä askeleita vietiin, kohti rantaa, joka ei olisi enää Oulujokea. En kaivannut ehdottomasti silmiini meren aavaa ulappaa ollakseni perillä.

Kävelin kesäisen vilkkaan torin poikki, rantamakasiinien vieritse ja koukkasin Kiikelin rantaan. Tässä olkoon Raatteen tien päästä alkaneen Suomen poikki -kävelyni päätepiste. Upotin sormeni lämpimään rantaveteen.

Perillä! Takana kahden viikon reissu Suomussalmelta Ouluun, ja miltei suunnitelmien mukaan. Pitkin maita ja mantuja, asvalttia, hiekkateitä, retkeilyreittejä, metsäpolkuja, niin sateessa kuin paahtavassa helteessä.

Yöunia laavussa, teltassa, pappilan aamiaismajoituksessa, hotellissa, mökissä, kodassa. Mäkimaastoja ja tasaista, mukavaa mutkittelua ja tuskastuttavan tylsää suoraa. Taivallusta aamulla, päivällä, illalla, yöllä.

Aikaa olla keskenäni, kohtaamisia mukavien ihmisten kanssa matkan varrella. Hirveästi hikeä, ei yhtään verta ja kyyneleitä, mutta useampi rakko jaloissa. Ei henkisiä vaurioita, vaan uusia, hienoja kokemuksia. Eli kaikki hyvin!