South West Coast Path 1: Minehead - Porlock Weir


"Single to Minehead, please!" Kun sain bussikuskilta lipun kouraan, hymyilin. Haaveilemani kävelyseikkailu pääsisi viimein alkamaan!

Minehead, pieni rannikkokaupunki Somersetissa Englannissa, on South West Coast Path -vaellusreitin pohjoinen päätepiste. Lounaisrannikkoa kiertävä reitti on yksi Englannin kansallisista pitkän matkan poluista ja sillä on mittaa 630 mailia eli reilut 1000 km. SWCP se seuraa rannikkoa Somersetista Pohjois-Devonin kautta Cornwalliin, sieltä eteläiseen Devoniin ja päätyy lopulta Pooleen, Dorsetiin. Reitin kulkemiseen arvioidaan menevän kuutisen viikkoa, mutta lepopäivät helposti pidentävät retkeen käytettävää aikaa.

Aloituspäiväni oli sattumoisin April Fool's Day. Hieman höpsöksi itseni tunsinkin...



Yövyin Mineheadin retkeilymajassa ja kävelin sieltä päivän aluksi parisen mailia alas rantaan. Olin onneksi älynnyt tutkia paikallisbussin aikatauluja ja selvittänyt, että pääsisin päivän päätepisteestäni Porlock Weirista bussilla takaisin Mineheadiin, joten rinkka sai jäädä päiväksi huilaamaan.

SWCP-polun symboli on tammenterho, jota käytetään opasteena niin yksinään kuin isommissa kylteissä. Edellisenä päivänä oli ollut kaunis auringonpaiste, mutta lähtöpäivänä oli harmaata. Luonto ei kuitenkaan ollut ankeana - vaikka useimmat puut ovat vielä lehdettömiä, maisemasta löytyy pirteitäkin värejä.

Heti alkumatkasta North Hillille kavutessa sain esimakua siitä, että edessä ei ole mitään tasamaan tallaamista. No, se oli tiedossa jo ennestään, koska olin "testiretkelläni" loka-marraskuun vaihteessa tarponut muutamia osuuksia polusta Cornwallissa. Omat suupieleni eivät silti kääntyneet näin rajusti alaspäin!
Jalkojeni alla oli välillä kävely- tai ratsupolku. Mietin, pärjäisinkö ilman karttaa (tai oikeastaan kartat sisältävää kirjaa polun osuudelle Minehead-Padstow), mutta heti alkumatkasta herpaannuin hetkeksi ja tajusin, että olin kääntynyt väärään suuntaan. Sitten kaivoin kiltisti opuksen esiin ja palasin oikealle reitille, jota ei tosiaankaan ole merkitty tiheään toistuvilla reittimerkeillä. Eli tarkkana siis; yleensä polkujen risteyksissä kuitenkin oli nuoli oikeaan suuntaan. Rinteen alapuolella, puiden takana, oli Bristol Channel eli vapaata ulappaa ei ollut vielä näkyvissä. Rannikkopolku ei ihan koko aikaa kulje aivan meren rantaa pitkin, mutta ei meri kaukanakaan ole.

Peltojen välissä on yleensä aina aita ja aidassa portti. Porttien malli vaihtelee, mutta yksi ehdoton sääntö on: portti jätetään pääsääntöisesti aina kiinni. Joskus porttia ei tarvitse edes avata, vaan aidan yli kavutaan rappusia pitkin. Pääasia on, etteivät laiduntavat eläimet pääse aidan toiselle puolelle.


Ensimmäisen kävelypäivän osuus reitistä oli noin 15 kilometriä. Se ei suju tällaisessa "epätasaisessa" maastossa kovin nopsaan, joten on turha kuvitella etenevänsä samaa vauhtia kuin tasamaalla. Täällä vauhtia voi hidastaa myös kova tuuli. Bossington Hillin rinteeltä polku laskeutui Hurlstone Combeen polkua, jolla mietin ensimmäisen kerran kävelysauvaa. Siitä olisi ollut apua etenkin kivisimmässä kohdassa. Ja yleensäkin alamäissä.

Olin joka tapauksessa onnellinen siitä, että en joutunut vielä kantamaan rinkkaa, vaan päivävarusteeni olivat kevyemmässä virityksessä. Juuri ennen lähtöä hankkimastani uudesta rinkasta (Osprey Ariel 65 l*) saa läppäosan irti vyölaukuksi ja siinä kulkivat päiväevääni ja muu pienempi välttämätön. Ylläni oli vain ohut pitkähihainen merinopaita ja goretex-takki, joten olin ottanut mukaan myös fleecen ja se taasen kulki tosi kevyessä minirepussa, jota pidän yleensä reissussa mukana apunyssäkkänä.


Oi kevät! Esikoita kukki siellä täällä polun varressa, samoin narsisseja ja monia muita pienempiä kukkia, joiden nimeä en olisi tiennyt englanniksi enkä suomeksi. Pääasia, että olivat silmänilona kulkijalle. Vesi solisi läheisessä purossa, linnut livertelivät kevätjuttujaan...


Monesti kävelijät jakavat reittejä ratsastajien kanssa, mutta Selworthyn metsässä kapeimmat polut oli omistettu kävelijöille. Metsän jälkeen olinkin jo hyvin lähellä tasamaalla sijaitsevaa Bossingtonin pientä kylää, jonka parkkipaikan vieressä oli ilahduttavasti ilmainen, siisti WC. Sitten piti varmistaa kartasta, mistä kohtaa oma reittini jatkuu kohti Porlock Weiriä, sillä opasteet katosivat silmistäni hetkeksi, mutta oikea reitti löytyi nopsaan.


Marsh on ilmeisesti marskimaa suomeksi. Pellon ja merenrannan välissä on Bossingtonin ja Porlock Weirin välissä tällainen alava, kosteikkotyyppinen alue, jolla varmasti näkee tiettyinä aikoina monenlaisia lintuja.


Toivottavasti löydän joskus nimen tälle pitkänokalle. Oma ornitologinen osaamiseni on lähellä nollaa.


Porlockin kylä jäi viheriöiden niittyjen toiselle puolen ja opasteet ohjasivat kävelemään loppumatkan ennen Porlock Weiriä kivikkoisella rannalla. Ei mitään helpointa asteltavaa, mutta jäljellä oli enää ihanan lyhyt matka. Porlock Weirissä oli vain pieni määrä taloja, hotelli, kahvila, pubi ja muutama puoti, enemmän turisteille suunnattuja. Pari perhettä oli kokeilemassa onneaan taskurapujen "onginnassa" merestä pitkillä siima-syöttisysteemeillä.


Rannalla hassunaamainen kivitönö oli hilpeämmällä tuulella kuin alkumatkasta kohtaamani puu. No sietää ollakin! Olin selvinnyt ensimmäisestä kävelypäivästä ihan ok; toisena päivänä jaksamiseni punnittaisiin paremmin, kun selässä olisi se kaikki tavarani sisältävä rinkka. Telttailukamoineen.

Savu nousi bussipysäkin vastapäätä olevan olkikattoisen pubin piipusta. Enköhän ollut ansainnut puolikkaan pintin olutta ensimmäisen SWCP-kävelypäiväni kunniaksi ennen kuin palasin bussilla Mineheadiin yöksi!

Retkitarina jatkuu reissun ajan, muutamien päivien viiveellä. Pitää nimittäin olla paitsi wifin äärellä, myös riittävän virkeä päivän jälkeen...

*Rinkka: yhteistyö Scandinavian Outdoorin kanssa.

Kommentit

  1. Hei! Hienon reitin olet taas löytänyt. Toivottavasti kelit eivät ole liian englantilaisia.
    t. Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kelit ovat kyllä ihan englantilaiset ;)
      Eilen tuuli tosi vinhasti, paistoi aurinko, hetkisen satoi rakeita, välillä pikkuisen vettäkin...

      Poista
  2. Se valkoinen lintu on silkkihaikara! Kiitos tunnistamisesta Riitalle Facebookissa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit