South West Coast Path 8: Bideford - Westward Ho!


Ylitin aamulla Torridge-joen Bideford Long Bridgeä pitkin ja lähdin astelemaan Bideford Quay’ta ja joen vartta pohjoiseen, kohti Appledorea ja sieltä pienen lenkin kautta päivän South West Coast Path-tarpomiseni päätepisteeseen, joka oli Westward Ho!

Vielä lähtiessäkin sain ihastella neulegraffiteja, joilla Bidefordin keskusta tuntui olevan koristeltu kauttaaltaan, lasten hoitokodin hyväksi tehdyssä yarn bombing-tempauksessa. Seurasin edelleen pronssijalanjälkiä, jotka muistuttivat Bidefordin olevan ”Kingsley’s White Town”. Kyseessä oleva Kingsley on etunimeltään Charles ja hän kirjoitti aikanaan muun muassa hyvin suosituksi nousseen lastenkirjan ”The Water Babies”. Charles Kingsleyn nimi tulee esille useissa alueen kaupungeissa.


Alkuun South West Coast Pathin reitti kulki aivan joen partaalla ja asvaltilla, mutta sitten eteen tuli luikahdus kapealle kujalle ja mielenkiintoisemmalle reitille. Polut ovat aina hauskempia kuin asvalttitiet!


Tuntui ihanalta kävellä tovi metsäpolkua ja kuunnella linnunlaulua, katsella kevään ensi kukkasia ja puiden runkoja pitkin kiipeilevää murattia. Lehtiä ei useimpiin puihin ollut vielä puhjennut lainkaan.


Alkaessani lähestyä Appledorea polku kääntyi jyrkästi sisämaahan päin ja pian olin taas autotiellä. Ohitin laivatelakan ennen saapumistani tähän viehättävään pikkukaupunkiin, jonka olin nähnyt toissapäivänä vastarannalta Instow’sta. Myös Appledoressa reitti oli osin merkitty katukiveyksiin pronssisilla kengänkuvilla, kirjoituksenaan: Appledore - Ships and the Sea.

Kävin teellä oikein mukavassa kahvilassa ja kappas vain, päivän ainoa sadekuuro sattui osumaan juuri siihen saumaan! Eikä sadetta osannut arvata tulevaksi sillä hetkellä, kun valitsin mennä teekupposelle :)


Teetauon jälkeen jatkoin matkaa viehkon Appledoren läpi. Kurkkasin rinteessä oleville kapeille kujille, joilla erivärisiä ja eritoten valkoisia taloja oli kiinni toisissaan ja joista vanhimpien alitse meni pikku käytäviä toisille pihoille.  Kohta tuli vastaan pinkki talo, jonka seinässä näkyi olevan sininen laatta, jollaisella yleensä on merkitty merkkihenkilöiden joskus asuttamat rakennukset.


Kun astuin lähemmäksi, paljastui että ne merkkihenkilöt olivatkin Ken ja Barbie… Torringtonin Historiallisella Yhdistyksellä oli leikannut!


Appledoren halki joen suuntaisesti kulkeva katu oli kuin satukirjasta. Jos en olisi tallustanut rinkka selässä, olisin varmasti kulkenut vieläkin hitaammin ihailemassa taloja ja niiden ikkunalaudoille aseteltuja esineitä, somia ovenpieliä… Mutta lisäpaino selässä kannustaa jatkamaan matkaa. Olisi ollut ihan fiksua käydä rannassa olevassa Beaver-pubissa, josta olisi takuulla saanut appledorelaista olutta, mutta kävelin onneni ohi. Pubin vieressä olevalla penkillä oli näköalapaiika joen suistoon ja penkillä tuore ruusukimppu. Penkissä oli muistolaatta, kuten niin monessa vastaavassa istuimessa muuallakin; tässä muistosanat olivat erityisen kauniit.

Remembering Jenny Kernutt for whom this was a special place 
from where to gaze across the water and watch the sun go down.


Appledoren pohjoispuolella oli vastassa mutamössön näköinen alue, toki vain joen puolella niityn laitaa kulkevaa polkua. Nousu- ja laskuvesi muotoilevat joka päivä maiseman ihan uusiksi, eikä hiekan ja mudan peittämä alue takuulla ikinä näytä tismalleen samalta päivän lopuksi.


Kun polku kääntyi oikealle Northam Burrowsiin, jonka keskellä oli golfkenttä (melkoisen tuulinen paikka muuten!), laidalla lammaslaidun, oli vastassa vielä erikoisempi näky näin laskuveden aikaan. Salt marsh kääntynee suolamarskimaaksi, jolla monet vesilinnut viihtyvät mainiosti. Lisäksi näillä main laiduntavat lampaat ovat erityistä herkkua, koska niiden liha saa oman makunsa lampaiden marskimaaravinnosta.

Tuuli tuntui puhaltavan aina vain kovemmin ja välillä vetäisin ohuen piponi päälle hupun. Kuinka ihmeessä golffaajat pystyvät pelaamaan tässä viimassa? Kiersin Northam Burrowsin ympäri sitä reunustavien dyynien laitaa, kunnes tuli tilaisuus astua hiekkarannalle.



Se olikin aivan käsittämättömän hieno ja jättikokoinen hiekkaranta! Näin on toki vain laskuveden aikaan. Mitä erinomaisin tervetulotoivotus Westward Ho!'n pikkukaupunkiin. Rannalla ajeli pyöräilijöitä, käveli perheitä ja kirmaili koiria; myös jokunen lenkkeilijä nautti tasaisesta alustasta.


Olin innoissani päästyäni loputtoman tuntuiselle rannalle, jolla ei ollut dyynien pehmeää, upottavaa hiekkaa, jossa oli raskas astella...

Westward Ho! on ainoa kaupunki Englannissa, jonka nimessä on huutomerkki. Eipä niitä taida olla järin montaa muuallakaan! Kylä rakennettiin noin kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun Charles Kingsley oli julkaissut romaanin Westward Ho!  ja hupaisaa kyllä, kylä sai kirjasta nimensä, huutomerkkiä myöten.


Nousuveden tullen koko tasainen hiekkaranta peittyy aaltoihin, jotka voivat pärskyä jopa yli kaupungin keskustaa reunustavan rantamuurin. Niin kovalla voimalla aallot loiskivat sinä iltana, kun kävelin illalliselta takaisin majapaikkaani. Tuuli vain yltyi yöksi, mutta voi tätä maisemaa…

Kävelypäivä 9: Westward Ho! - Clovelly

Kommentit

  1. Allekirjoitan, polut ovat kivempia ja mielenkiintoisempia kulkea kuin asfalttitiet, sen osoitti taas tämäkin kierros. Tosin jos olisi ollut pidemmän matkaa noin kapeaa kulkua kuin tuossa toisessa kuvassa, niin olisi saattanut tuntua ahdistavalta. Mutta pääsitkin näköjään oikeaan nukkekirjaan sisälle, sen verran suloisia ovat nuo hempeänväriset rakennukset! ^^ Tämä oli kyllä kaikin puolin ilahduttava postaus, eikö vähiten siksi että paikka on saanut nimensä kirjan mukaan - hassua! :D Huutomerkki vielä kruunaa ihmetyksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Polku on ihana aina, mutta välillä se suora asvalttikin kelpaa, koska silloin ei ole ylös-alas-mäkiä vaan ollaan tasamaalla. Mutta liika on aina liikaa ;) Kingsleyn kirjat pitää ottaa lukulistalle; Water Babies on lastenkirja.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit