South West Coast Path 5: Ilfracombe - Woolacombe

Päivän kävelyreitille päästäkseni otin paikallisbussin Ilfracombeen, jossa ensi töikseni kävelin postitoimistoon. Iloinen tehtäväni oli keventää rinkkaa! Olin asiaa mietittyäni päätynyt siihen, että matka kävisi mukavammin tästä eteenpäin keveämmällä kantamuksella ja niinpä postitin telttailuvarusteet kotiin. Sydän ei vuotanut verta kuin muutaman pisaran. Eipä enää tarvitsisi talsia päivän päätteeksi väsyksissä kaupungin tai kylän ulkopuolelle, pääsääntöisesti ylämäkeen, leirintäaluetta etsimään.

Tiedän että on nössöä päätyä joka yö sittenkin lakanoiden väliin eikä nukkua urhoollisesti ulkosalla. Ja rinkan keventäminen tarkoittaa myös kukkaron kevenemistä loppumatkalla huomattavasti enemmän. Sanon puolustuksekseni, että toisaalta huhtikuu on täälläkin varhaista telttailuun (kaikki leirintäalueet eivät ole vielä auki), tuulet puhaltavat melkoisella voimalla ja pikku majoitteeni on kevyttä kesämallia. Maassa maan tavalla! Siis tästä eteenpäin retkeilyä englantilaiseen tapaan eli sisätiloissa yöpyen.

Hirveää selittelyn makua…

No niin, sitten vihdoin turistitoimiston taakse betonirappusille ja jatkamaan South West Coast Pathia siitä, mihin edellisenä päivänä jäin. No cheating, kuten tähän on äärimmäisen vakavasti suhtauduttava ;) Aluksi oli kuljettava pienen matkaa talojen seassa, kunnes polku kääntyi tuttuun tapaan kapeana ylämäkeen. Edessä oli Seven Hills ja vaikka kapuaminen oli taas lämmintä puuhaa (eikä se johtunut vain auringonpaisteesta), palkitsi se vaivan. Sitä paitsi sain tänään kulkea päiväreppuvirityksellä, koska majapaikkani yöpyminen sisälsi myös yhden noudon & viennin (Woolacombe) autolla.

Piikikäs, keltakukkainen gorse oli aloittanut jo kukintansa ja reunusti monin paikoin polkuja. Muutaman viikon sisällä keltaista olisi varmasti vielä paljon enemmän, kun loputkin pensaat olisivat heränneet talvilevolta. Näiden puskien ikävä puoli on todella ne piikit, jotka (samoin kuin karhunvatukka) osaavat myös ikävästi piikittää ohikulkijaa. Nimimerkillä "Onneksi on neula ja lankaa mukana" (ohut merinoneuleeni sai jostain piikistä liian hyvän osuman).

Laskeuduin alas yhtä rinnettä ja näin, että seuraavan nyppylän tykönä neljän vanhemman herran seurue makoili tyytyväisinä nurminiityllä, selvästi ruokalevolla. Yksi nousi lähestyessäni ylös ja huikkasi iloisena: What a glorious day! What a glorious spot! En voinut muuta kuin olla samaa mieltä. Aivan täydellinen päivä olla ulkosalla kävelemässä. Kohta nämä reippaat herrat lähtivät tarpomaan perässäni ja kun pysähdyin ottamaan valokuvaa, astelivat he hyväntuulisina ja levänneinä ohitseni.  Kohtasimme polulla taukojen merkeissä vielä parisen kertaa ja kuten tapoihin kuuluu, vaihdoimme retkikuulumisia ja ihastelimme säätä.

Sitten edessä oli Lee Bay jyrkkine kallioineen. Ne ovat vaatineet kuolonuhreja jopa mantereen puolelta. Varmaan pienimmästä päästä olivat kettuterrierit Vanity ja Vexation, jotka putosivat alas 31. heinäkuuta 1894. Koirien surevat emännät olivat kaiverruttaneet niille oman muistolaatan, joka on vieläkin paikallaan.

Ruskea oli vielä joissain paikoin vallitseva väri, mutta jotenkin katse kiinnittyi vielä enemmän paitsi meren sineen, myös SWCP-polun selvästi erottuvaan, ylämäkeen mutkittelevaan viivaan, joka erottui kasvuston seasta hyvinkin pitkälle. Kävi selväksi, että saisin pyyhkiä hikeä otsaltani. Samalla ajattelin suunnattomalla ilolla päätöstäni lähettää telttailukamat kotiin. Jos tällaisessa maastossa olisi vielä viikkotolkulla telttaa ja makuupussia rinkassa lisäpainona, olisi hymyni voinut tulevina viikkoina hyytyä...

Sinne ylös päästyä kyllä helpotti. Jos omaisin korkean paikan kammon, olisi myös heikottanut, mutta luotin siihen, että polku kulkee turvallista reittiä. Sen lisäksi SWCP-polulla on kuitenkin käytettävä myös tervettä järkeä eikä parane lähteä loikkimaan liikaa sivuun jyrkänteen puolella, toisinaan ei sitten yhtään. Sortumavaarapaikoista pyritään varoittamaan ja ohjaamaan kulkijat kiertoreitille, mutta silmät on silti pidettävä auki mahdollisten uusien halkeamien tai sortumien varalta.

Taakse jäi valkoinen Bull Pointin majakka ja matka eteni lupaavasti - viimeisiä maileja vietiin. Toisaalta täältä ei ollut mihinkään kiire... Mutta tuumin rauhallisesti, että minulla on edessäni vielä lukuisia polkupäiviä, jolloin meri on oikealla puolellani ja yleensä hyvin lähituntumassa. Se että meri on oikealla puolella, on SWCP-polulla pysymisen pääperiaate, kun kävellään reittiä pohjoisesta etelään. Ei siis ole hätää, vaikka kartta hukkuu; reitti on pääpiirteissään tiedossa ja opasteet hoitavat (pääosin) sellaiset pikku yksityiskohdat kuten mitä polun haaraa seurata.

Kalliot muuttuivat yhä erikoisemman näköisiksi, kun saavuin Morte Pointiin. Jos yhtään harrastaa geologiaa, olisi täällä hyvin omalaatuista tutkiskeltavaa. Jääkausi ja muut mullistukset ovat jättäneet aaltojen lisäksi aika jänniä jälkiä Pohjois-Devonin rannikkoon.

Morte Point näytti niin ihmeelliseltä, että se tuntui olevan ihan väärässä paikassa. Nämä pystylinjaiset röpelökalliot olisin osannut kuvitella paremmin luolaan; toisaalta kivi vaikutti reikineen huokoiselta kuin se olisi tuliperäistä alkujaan. Täällä on kyllä mielikuvitukselle tilaa!

Morte Pointin niemen jälkeen edessä näkyi jo valkoisia rakennuksia. Ne olivat joko Mortehoen tai Woolacomben kylään kuuluvia, päättelin kartastani. Kävelin rantaa seuraten oikealle ja vasta vähän matkan päästä tuli vastaan Woolacomben kyltti ja lopulta itse kylän keskusta surffirantoineen ja -kauppoineen. Teekupposen aika - ja sitten majapaikkani isäntä haki minut sovitusti takaisin Combe Martiniin ja pääsin huilaamaan päivän polkuretkestä. Seuraavana päivänä tosin oli otettava se pikkuisen keventynyt rinkka selkään...

Kävelypäivä 6: Woolacombe - Braunton