South West Coast Path 10: Clovelly - Hartland Quay

Popsin aamiaisen Southdown B&B:ssä. Kerrankin tosi tuoreita kananmunia: emännällä on 20 erirotuista kanaa. Sitten sain kyydin takaisin Clovellyn kylään, mistä South West Coast Path jatkuu etelään, seuraavana etappina Hartland Quay, vajaan 17 kilometrin päässä. Luokitus: moderate to strenuous eli pikkuisen rankempaa tarpomista luvassa.

Polku johti pellon reunasta metsän puolelle ja yhä lähemmäs merinäköalaa. Ensimmäinen suojaisa istumapaikka, josta tähyillä upeaa maisemaa, oli simppelin maisemakatoksen The Cabinin suojissa, mutta toinen oli oikein puuleikkauksin koristeltu, Angel’s Wings nimeltään. Enkelten siivet suojasivat penkille istujaa.

Oli mahtavaa kulkea puiden katveessa ja hengittää kevättä. Vihreää näytti olevan jo enemmän kuin viikko sitten ja isot, vänkyräoksaiset puut nyt ovat komeita lehdettöminäkin.

Mouth Millillä polku laskeutui alas yksinäisen meesauunitornin luo, sitten taas ylämäkeen. Olin viimein hoksannut, miten teleskooppikävelysauvan saa näppärästi kiinni rinkan lenkkeihin niin, että sen voi napata tässä hurmaavassa etanavauhdissanikin esiin ilman, että otan rinkan selästä, joten otin alamäkeä keventämään uuden walking stickini. Jännä juttu. Kyllä se helpotti.

Eikä siinä vielä kaikki. Kävelysauva on paitsi mäkiapu, myös erinomainen puuskutustuki. Siihen voi näppärästi nojata koko painollaan, kun pitää ylämäkitaukoja. Päätin antaa uudelle kävelysauvalleni sekä suomen- että englanninkielisen nimen. Puuskupuh eli Hufflepuff.

Tämän päivän avainsana oli laitumet. Vehreillä laitumilla kallioiden päällä kohtasin niin hevosia, lehmiä kuin lampaita. Heti alkumatkasta astuin niitylle, jonka toisessa reunassa olleet hepat lähtivät tulemaan minua kohti, kun jäin ihailemaan avaraa merimaisemaa.

South West Coast Pathilla kohtaa jatkuvasti erilaisia portteja ja aidanylitysvirityksiä (stiles). Laiduntavat eläimet eivät pääse niistä puikahtamaan vihreämmille niityille, mutta me kaksijalkaiset pääsemme joko pujahtamaan kissing gaten rakosesta kääntämällä kääntyvää osaa ja solahtamalla mutkan kautta ohi tai siitä toisesta yleisestä mallista, kapuamalla lauta- tai kiviaskelmien kautta aidan yli.

Blackchurch Rock kaksine tuuletusaukkoineen erottui kallioiden alapuolelta. Mouthmill Beachille olisi voinut jopa laskeutua pikkutietä pitkin, mutta jätin väliin. Nousuja ja laskuja on muutenkin ihan riittämiin!

Eilispäivän kova tuuli oli vaihtunyt leppeäksi tuulenvireeksi, pilvinen sää auringonpaisteeksi. Goretex-takki jouti rinkkaan, kävelin pitkähihainen-lyhythihainen merino-t-paita -yhdistelmässä. Ja mietin pitkään, pitäisikö kohta vaihtaa gorehousut keveämpiin kangashousuihin. Sitten kun sen lopulta tein, ihmettelin, miksi jätin niin myöhään - lämpötila kun salli sen varsin hyvin.

Kallioiden päällä kulkeva polku kulki usein ihan itse laidunta pitkin. Laitumilla koirat on pidettävä kytkettyinä ja ihmiskulkijoidenkin on annettava eläinten olla rauhassa. Pääsääntöisesti sekä lampaat että lehmät väistävät kävelijöitä ja siirtyvät välittömästi sivulle eläimiä lähestyttäessä; hevoset sen sijaan saattavat tulla tekemään tuttavuutta.

Mereltä erottui edelleen luoteesta, reilusti yli 10 mailin päästä, Lundy Island. Sinne tehdään risteilyjä ja päiväretkiä. Saari oli yksinkertaisesti niin lumoavan näköinen, että aikaistin lounastaukoni maisemaan, jossa Lundy Island vielä näkyi - ennen kuin kääntyisin kävelemään Hartland Pointista suoraan etelään. Kun söin kinkku-juustovoileipääni, mietin että toivottavasti pääsen vielä joskus sinne retkelle. Aina on uutta haaveiltavaa!

Lundy high, sign of dry;

Lundy plain, sign of rain;

Lundy low, sign of snow.

Ennen East Titchberryä maisema alkoi muuttua yhä jylhemmäksi. Dramaattisemmaksi. Jyrkät, tummat kalliot laskeutuivat mereen tummanpuhuvina, kuin pahat mielessään. Ei mikään ihme, että tällä rannikolla on tapahtunut valtavasti haaksirikkoja. Yhden haaksirikon uhrien (sairaalalaiva) muistomerkki muistutti siitä konkreettisesti.

Seuraavalla nyppylällä odotti West Titchberryn tutka-aseman valkoinen ”pallotorni”, josta valvotaan lentoliikennettä. Muutama reppuselkä tuli polulla vastaan - pakkauksista päätellen pidemmällä reissulla. Useimmat vastaan tulleista rinkankantajista ovat olleet end-to-end-kulkijoita eli Land's Endistä John O'Groatsiin matkaajia; "vain" South West Coast Pathin etelästä pohjoiseen kulkijoita en tiedä kohdanneeni vielä yhtään.

Laskeuduin mäeltä parkkipaikalle, jossa ilokseni oli avoinna oleva kahvila. Teetä, kiitos! Se antaa kävelijälle aina hyvin virtaa jatkaa matkaa... Onnekseni tykkään juoda Englannissa teeni aina maidon kanssa, sillä aina ei edes kysytä, otanko teen maidon kanssa vai ilman. Useimmiten maito tulee erillisessä kannussa, mutta joskus sitä on jo valmiiksi lorautettu kuppiin kysymättäkin. Jos pitää mustasta teestä ilman maitoa, kannattaa siitä sanoa.

Istahdin ulkopöytään kupposelle teetä ja rupattelin samalla vanhemman pariskunnan kanssa, joka kertoi taivaltaneensa useita pitkiä kävelyreittejä Englannissa ja Skotlannissa sekä ulkomailla.  He lähtivät jatkamaan matkaa kohti Clovellya, minä toiseen suuntaan. Oli enää pieni nousu ”kääntöpaikkaan” eli Hartland Pointiin, joka on Bristol Channelin lounaisin kolkka - siitä alkaen edessä on merta eikä vastarantaa näy.

Kapusin sitten vain ylös mäelle, josta näki majakan kaukana alapuolella, kallioiden juurella. Aika huima paikka! Majakka on jonkinmoisen matkan päässä alhaalla, eikä sinne tai majakan tykö johtavalle tielle päästetä yleisöä, kaiken varalta. Majakka on niin hauraassa paikassa, että omistaja ei halua ottaa vastuuta mahdollisista onnettomuuksista. Tunsin olevani hyvin kaukana kaikesta, vaikka muutamia muitakin Hartland Pointin ihmettelijöitä oli liikkeellä.

Hartland Pointista oli jäljellä enää noin kolmisen mailia yöpaikkaani Hartland Quayn hotelliin. Loppumatkan toivion olevan helpohkoa maastoa, koska viimeisten kilometrien aikana tuppaa väsyttämään, mutta sitä iloa ei minulle suotu.

En ollut ennen nähnyt mitään vastaavanlaista. Kaukana alapuolellani uurteiset kalliot johtivat mereltä suoraan mannerta kohden. Komeat ja synkät kalliot olivat innoittaneet reitittäjää vetämään polun kunnolla ylös-alas-ylös-alas-ylös-alas, joten oli siedettävä useampikin erä rappusten ”avustamia” nousuja ja laskuja matkalla maaliin. Jyrkänteiden reunalle ei ollut menemistä, ihan oikeasti. Reunat ovat eroosion uhreja ja vähitellen maata ja kalliota romahtaa alas. Katsoin hyvin huolellisesti, mihin astuin. Ja maisemia vain silloin, kun pysähdyin. Eli usein!

Yksi notkokäynti johti vesiputoukselle, toinen koukkasi ihan muuten vaan alas vauhtia ottamaan. Viimeinen nousu toi minut jälleen laitumelle, jolta erottui jo Hartland Quayta lähimpänä oleva Stoken kylä.

Viimeisellä laidunnyppylällä ennen laskeutumistani majapaikkaani aivan meren rantaan, Hartland Quayn hotelliin, hallitsi maisemaa raunioitunut torni, jonka juurella lampaat käyskentelivät laiskasti ruohoa mupeltamassa.

Hmm, onkohan tuo tornin rakosesta näkyvä toinen torni Stoken kirkko vai Hartland Abbey? Ei aavistusta. Ei tehnyt mieli lähteä katsomaan kylää enää illalla, ajattelin vain että taivaallista päästä taas suihkuun ja saada kuivat (= ei hiestä märät) vaatteet päälle!

Se toinen taivaallinen näky olikin sitten auringonlasku Hartland Quayn tapaan...

Kävelypäivä 11: Hartland Quay - Morwenstow