South West Coast Path 11: Hartland Quay - Morwenstow

Kun lähdin matkaan Hartland Quayn rannasta hotellilta, paistoi aurinko lämpimästi. South West Coast Pathin pätkä sieltä eteenpäin oli luokiteltu hyvin rankaksi (severe) ja jos olisin havitellut pääseväni ihan Budeen saakka (liki 25 km), olisi se tarkoittanut hyvin pitkää ja uuvuttavaa kävelypäivää - ainakin minulle. Niinpä olin ottanut neuvosta vaarin ja varannut seuraavan majoituksen matkan varrelta Morwenstow'sta (13 km).

Koska hotelli oli aivan rannassa, päivä alkoi tuttuun tapaan ylös kapuamisella. Pääsin pian ruohon peittämälle tantereelle, mistä vastaan tuli St Catherine's Tor. Tälle kalliolle ei tarvinnut kavuta, vaan polku kulki sen viereisessä notkelmassa ennen nousua ylös  - ja sitten mentiin taas alas! Tämä oli esimakua siitä severe-tarpomisesta... Mutta matkan varrelle mahtui myös virtaavaa vettä.

Kaikkia SWCP-reitin varrella olevia vesiputouksia ei pääse näkemään ihan näin hyvin polulta tai hyvin läheltä sitä (joskus putous näkyisi parhaiten alhaalta rannalta tai mereltä) mutta komea Speke's Mill Mouthin vesiputous ilahdutti koko komeudessaan ilman, että olisi tarvinnut mennä roikkumaan jyrkänteen laidalle. Mahtavaa!

Sain välillä nauttia tällaisesta hyvinkin tasaisesta kulkemisesta mielettömien kallioiden päällä, laiduntavien lehmien popsiessa ruohoa aidan toisella puolella, mutta hikeä nostattavia poikkeamia ylös ja alas riitti myös ihan meikäläisen tarpeisiin.

Välillä nostatti myös muita tuntemuksia: mitä jos sattuisi olemaan silloin kohdalla, kun osa edessä tai vieressä olevasta jyrkänteestä rojahtaa alas? Turvaton polun pätkä oli selkeästi merkitty ja kulkijat ohjattiin tällöin aidan toiselle puolelle.

Totta tosiaan, siitä aidan toiselta puolelta oli räsähtänyt ihan kunnon laaki alas rantakivikkoon! Parempi olla ajattelematta sitä, miltä olisi tuntunut olla polulla tuolloin. Tällaisen jäljen kohdatessaan tulee hyvin nöyrä olo. On parempi totella kiltisti kiertokehotuksia ja opasteita, joissa jämäkästi todetaan että älä poikkea polulta tai että jyrkänteet ovat vaarallisia, sillä näissä eroosion jatkuvasti syövyttämissä maisemissa on vain hyväksyttävä tosiasiat. Rannikkomaisema on elänyt ja tulee elämään jatkuvasti, eikä ihminen voi sille mitään. Pahimmillaan aiheutamme lisää kulumista ja rinteiden romahtamista itse.

En kuitenkaan jäänyt synkeisiin mietteisiin matkan jatkuessa, vaan hengitin täysin palkein raikasta meri-ilmaa ja astelin rauhallista tahtia eteenpäin. Embury Beaconilla polku kävi korkeimmillaan noin 150 metrin kieppeillä, sitten laskeutui ja nousi vähän taas.  Jostain syystä tauoista ei tarvitse erikseen muistutella itseään, vaan niiden aika tulee luonnostaan... Esimerkiksi silloin, kun kohdalle osuu tällainen mukava taukopaikka pöytineen. Silloin voi vähintään istahtaa siemaisemaan vettä ja tuijottamaan merelle.

Käsittämättömän upeaa rannikkomaisemaa tulvi vastaan koko ajan. Varmaankin jääkauden tekosia olevat urittuneet kalliomuodostelmat rannassa olivat suorastaan mystisen näköisiä. Ja kuinka raikkaalta näyttikään alas rantaan kuohuva vesi, joka jälleen muodosti hulppean vesiputouksen... Tähän paikkaan oli helpompikin pääsy olemassa kuin rannikkopolun tarpominen: Welcombe Mouthissa oli myös pysäköintipaikka.

Sitten tuli taas nousu noin 100 metriin ja edessä oli seuraavana uusi laskeutuminen. Rinteessä tuli vastaan tällainen pieni tönö, olin yllättynyt; vastaaviin en ollut vielä törmännyt. Hämmästystäni lisäsi se, että sen ulkopuolella oli juomakuppi koirille ja majan ovi oli auki, vieläpa varustettuna tervetulokehoituksella.

Kyseessä oli runoilija ja näytelmäkirjailija Ronald Duncanin (1914-82) pikkuruinen maja, jossa hän oli istunut kirjoittamassa. Yhden huoneen tuvassa voi vierailla silloin kun ovi on lukitsematon. Joku ystävällinen on jopa tuonut sinne juomavettä! Seinillä oli tarinaa runoilijasta, muutamia runoja sekä häneltä että muilta kirjoittajilta. Myös nykyrunoilija Simon Armitage oli taannoin pysähtynyt Duncanin majassa omalla rannikkopolun vaelluksellaan. Armitage on kirjoittanut kävely- ja runoretkistään jo kaksi teosta, joista jälkimmäisessä (Walking Away, 2015) hän liikkuu näissä maisemissa. Armitage vaeltaa ja lukee matkan varrella runojaan illanvietoissa ja rahoittaa näin reissuaan; joskus hän saa myös nauttia reitin varrelle osuvien ystävällisten ihmisten tarjoamista yösijoista.

Tämä oli tosi levollinen pysähdyspaikka! Ja oli suloista pysähtyä hetkeksi runojen ääreen.

Runotuokion jälkeen oli jälleen paluu arkeen... Jyrkkä lasku alas, hilpeää siksak-polkua ylös! Onneksi Morwenstow ei ollut enää kaukana! Kovin montaa tällaista ei enää olisi mielellään ottanut kroppa vastaan. Mutta yllättävän monta nousua ja laskua tähän väliin kyllä mahtui - kun seuraava vesiputouslaakso tuli kohdalle, ajattelin vain että jaahas, taas vesiputous, okei, jatkan matkaa. Näemmä kaikkeen tottuu ;)

Yeoulmouth Cliffiltä näki jo taakseni jääneen Devil's Holen eli rantakalliossa olevan "kurkistusaukon" kaikkein parhaiten. Kalliolla seisoessani mietin vain, että kuinka ihmeessä jotkut jaksavat pinkoa Budeen saakka kantamustensa kanssa. No, moni käyttää matkatavarankuljetuspalveluita, joten ehkä se sujuu vain pikkurepun kanssa. Montako nousua ja laskua on vielä jäljellä ennen Morwenstowia? Taitaa olla enää yksi vesiputouslaakso välissä, ihanaa...

Lammaskatras lukuisine karitsoineen sai minut heltymään ja unohtamaan kävelypäivän rasitukset hetkeksi. Karitsaiset nököttivät rauhallisina aivan jyrkänteen partaalla eivätkä olleet moksiskaan, kun ohitin ne muutaman metrin päästä.  Mutta jokos tulisi viitta Morwenstow'n kylään!

Viittaa ei tullut, mutta kirkontorni näkyi kohta ja pääsin viimein raahustamaan päivän viimeistä ylämäkeä ja yösijaani The Bush Inniin. Pubi on vaatimattomasti peräisin 1200-luvulta ja siellä on tarjolla myös mukavaa majoitusta muutaman huoneen verran. Ja ihana elävä tuli sekä maittavaa ruokaa pubissa! Olikin aivan ihana käydä illalla istumaan metrin päähän takasta ja nauttia illallista pikku reippailun päätteeksi.

Kävelypäivä 12: Morwenstow - Bude